Taivaalla hekumoi kullankeltainen aurinkomöntti, aivan kuin se olisi tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan. Sen valovana saattoi nähdä, kuinka erään hyvämaineisen linjurifirman linja - auto rullasi vaivattoman oloisesti pitkin vähän liikennöityä kylätietä jossain Keski - Suomessa.
  Linja - auto sisälsi ihmisiä, joilla kullakin oli oma henkilökohtainen menneisyytensä. Yrmeän oloisesta, ylipainoisesta kuljettajasta ei kukaan niin välittänyt, mutta sitäkin enemmän olisi katse tahtonut nauliutua vaikkapa etupenkissä istuvaan vaaleaan kaunottareen, jonka hame oli silmiinpistävän lyhyt. Linja - auton ohittamat ulkopuoliset ihmiset näkisivät ikkunasta ainoastaan naisen kasvot, mutta sekin riittäisi: päivän kaunis nainen - kiintiö olisi monen ihmisen kohdalta jo täynnä.
  Tasainen hurina kaikui matkustajien korvissa. Kaikki pitivät itsestäänselvyytenä, että auto oli matkalla kohti päämäärää, eikä kukaan ymmärtänyt pyytää kuljettajaa laittamaan edes radiota päälle. Moni oli uppoutunut vieruskaverinsa kanssa aivan omiin maailmoihinsa:
  - Mitenkäs se sato tänä vuonna?
  - En tiedä, nuo tomaatit ovat vähän niin ja näin. Pitänee ostaa terveitä taimia Italiasta.
  Nämä kaksi olivat oletettavasti maanviljelijöitä. Tämän johtopäätöksen itselleen vakuutti kauppamatkustaja Tuomas Örling, jolle kaikki seudun ihmiset ja maisemat olivat toistaiseksi täysin vieraita. Välitöntä ja mukavaa porukkaa, oli Tuomas ajatellut itsekseen viimeistään siinä vaiheessa, kun toinen maanviljelijöistä oli tarjonnut pastillejaan myös hänelle. Tuomaksella oli tällä hetkellä kieltämättä kuuma: harmaa teryleenipuku ja ruskeat sarkahousut eivät olleet tällaisella ilmalla paras mahdollinen vaateyhdistelmä. Hän näki lämmön väreilevän tienpinnan yllä, hän noteerasi myös "mustan veden", joka pakeni asfaltilta sitä mukaa kun auto saavutti sitä.
  Kaikkein eniten Tuomasta harmitti se, että hän oli kadottanut kellonsa jonnekin. Eipä sen puoleen, halpahan tuo kello oli ollut, mutta kuitenkin. Nyt Tuomas oli toisten ihmisten tai typerien seinien armoilla: aika oli saatava selville jostain muusta kuin auringon asennosta. No, onneksi linja - auton etuosassa oli helppolukuinen kello: se näytti tällä hetkellä 15.10. Tuomas ei olisi perillä vielä ainakaan tuntiin. Hän painoi päätään syvemmälle tyynyyn ja ihaili sieviä maisemakuvia, jotka soljuivat ohitse. Erityisesti Tuomaksen mieleen jäi keltainen, suuri kartano, jonka suurella pellolla oli töissä parisenkymmentä kovaonnista sokerijuurikkaiden poimijaa.
  Takana istuvat ihmiset jatkoivat elämänkohtaloidensa setvimistä kuuluvaan ääneen:
  - En tiedä, miten jatkan, Elina on ollut viime aikoina hieman kireä.
  - Tiedätkö, sitten sinun pitää helliä sitä enemmän. Sellaisesta tytöt tykkää.
  Tuomas hymähti itsekseen ja päätti torkahtaa toviksi.
 

  - On se kauniita ilmoja pidellyt!
  Vieressä istuva vanha mummo uskalsi viimein avata suunsa parikymmentä minuuttia kestäneen vaivautuneen radiohiljaisuuden jälkeen. Hän katsoi vieressään istuvaa nuorta miestä odottavin silmin.
  - Kyllä, niinpä tuo tekee, vastasi tämä. Hän oli Ilkka Puustinen, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, joka oli nyt matkalla kotiinsa viikonlopuksi. Hän oli puhdasverinen maanviljelijän jälkikasvu, tulevaisuuden toivo, joka opiskeli nyt viikot mikkeliläisessä maamieskoulussa. Hän oli saanut aikoinaan melkoisen metsittyneen kasvatuksen: nytkin hän vetäytyi mieluummin sisäänpäin kuin avautui maailmalle. Hän keskittyi geometrian tehtäviinsä, mutta ei kuitenkaan saanut katsettaan irti siitä ihanasta vaaleasta hiuspehkosta, joka työntyi näkyviin etummaisen penkin takaa. Ei toivoa, ajatteli Ilkka. Tuollaiset muotovaliot olisivat jo varattuja.
  Vaan kyllä olikin porukkaa siunaantunut tällekin matkalle! Ja erilaista. Kaveriporukassa Ilkka olisi nauraa rekottanut tuollekin teryleenipukuiselle jupille tuolla, mutta nyt oli hieman syytä hillitä itseään, ja keskittyä ennemmin hänen ja vanhempiensa yhteiseen panostuksen kohteeseen: opiskeluun. Ilkka tukahdutti kaiken hälinän ympäriltään tasaiseksi meluksi, ja pyrki mahdollisimman paljon keskittymään tehtäviinsä. Takaa kuului lörpötystä:
  - Ja sitten minä sanoin sille, että...
  - Muistan, kun olin Pariisissa ja...
  - Arvaa, mitä lukua ajattelen?
  Pikkulapset.
  - Viitonen?
  - Ei kun kuutonen1 Isompi lapsista, todennäköisesti isoveli, puhkesi lapselliseen pilkkanauruun, kun ymmärsi, ettei pikkuveljen järki riittänyt ratkaisemaan tehtävään liittyvää kompaa. Numerot ja kuviot alkoivat kuitenkin pian sumentua Ilkan silmissä: kenties hän oli vain väsynyt tai sitten muuten tohkeissaan. Marjatta oli yhä hänen mielessään, kuinkas muuten. Miten helposti suhde olikaan katkennut! Mielessään Ilkka kirosi toisenkin kerran sen päivän, kun oli soittanut Marjalle lempi-musiikkiaan.
  John Zornia ja Pierre Boulezia.
 
 

  Ilkka muisti selvästi, milloin se tapahtui: kello oli tasan 15.27, kun hänen takanaan istunut malttamaton huivimummo poistui linja - auton keskiovesta. Se liukui pehmeästi takaisin paikalleen, kuljettaja painoi kaasua, ja matka saattoi taas jatkua. Tuntui kuin Ilkalta loppuisi aika kesken: puoliakaan läksyistä ei ollut vielä tehty. No, se ei tietenkään tarkoita sitä, että Ilkan pitäisi aina ehtiä tehdä läksynsä linja - autossa, mutta ehkä Ilkka tahtoi parhaan mahdollisen ympäristön, johon liittyi paljon geometrisiä, mm. pyöreitä muotoja.
  Mm, pyöreitä muotoja...
  Samassa kun Ilkan ajatukset kiirivät takaisin edessä istuvaan blondiin, pysähtyi linja - auto uudemman kerran. Tuomaskin heräsi vähäksi aikaa ja todisti sen, kuinka vanhahko, kaljupäinen mies nousi autoon, maksoi kuljettajalle, ja istui käytävän toiselle puolelle, samaan riviin kuin se läksyjään lukeva heppu ja mummo. Ensi silmäyksellä mies tuntui varsin mielenkiintoiselta: aika olisi kulunut helposti vaikkapa miehen päässä olevia syyliä laskiessa. Huomiotta eivät niin ikään jääneet miehen punaruudullisessa flanellipaidassa lilluvat sinappitahrat, jotka kielivät niistä monista kiireessä syödyistä makkaroista, jotka olivat ajan myötä koonneet lukuisat vararenkaat miehen vyötäisille.
  Kello oli 15.39.
 

  Kello oli 15.46. Ilkka katsoi unisena kelloaan, ja tajusi, että määränpäähän olisi vielä kosolti matkaa. Hän olisi vielä halunnut pinnistää aivojaan, mutta ei: päivän opiskelukiintiö saisi olla täysi tältä päivältä. Isä olisi varmasti hänestä ylpeä, "kun Ilkka - poika palaisi kotiin". Maamieskoulu kun ei ole mikä tahansa koulu: jo ensimmäisen lukukauden aikana oli koulusta omaehtoisesti lähtenyt yli kymmenen oppilasta kenties helpomman ammatin toivossa. Mutta Ilkka ei ollut jättänyt sikseen: hän oli ponnistellut joka ikiseen tenttiin, jättänyt väliin lukuisia yöjuoksuja ja iltamaa, sekä selvittänyt itselleen sen tavoitteen, jonka monet olivat tarpeettomana hyljänneet jo alkutaipaleella.
  Ilkka tunsi, että auton kattoluukku avattiin. Ystävällistä, ajatteli hän melkeinpä ääneen. Tuntui kuin kymmenen ikkunaa olisi avattu yhdellä kertaa: raikas tuulen viri alkoi käyskennellä Ilkan sisällä, antaen ehkä jopa uutta pontta Ilkan luonteelle ominaiselle virkeydelle. Hän hengitti syvään sisään päin, sulki mietteliäänä silmänsä, ja tuli ajatelleeksi, että kylläpä ulkona puhalsikin navakka puhuri!
  Hän piti silmiään suljettuina vielä parin minuutin ajan, kunnes hän ryhdistäytyi, ottaen varaenergiansa käyttöön. Hän hätkähti hereille, välttäen näin nukahtamisen kohtalokkaan karikon, avasi oppikirjansa uudestaan ja...
  Vihko oli täysin tyhjä.
  Oliko Ilkka sittenkin nukahtanut jo aikaisemmin?
  - Hassua, olisin voinut vaikka vannoa, että... tuhahteli Ilkka itsekseen, ja tuli katsoneeksi kelloaan. Hän olisi ollut aivan varma kellonsa oikosulusta, mikäli sekuntiviisari ei olisi hakannut eteenpäin tutun tasaista tahtia.
  Kello oli 15.12. Hän olisi mielellään vielä varmistanut asian vasta sisään tulleelta kaljupäiseltä mieheltä, mutta hänen sisäinen pelästyksensä oli suuri, kun hän järkyttyen tajusi, että mies ei enää ollut paikalla.
  Jos oli koskaan ollutkaan.
 
 

Ilkka pudisti useamman kerran päätään, ja katseli ympärilleen. Kukaan ei ollut moksiskaan. Mistä? Mistä ihmeestä olisi pitänyt olla moksis? Oliko mitään edes tapahtunut? Oliko Ilkka sittenkin nähnyt vain unta tai ollut horroksessa? Läksyjen luku oli kyllä tuntunut melkoisen realistiselta, samoin linja - auton muut matkustajat, mutta mitä sitten? Niin tuntuvat unetkin - joskus. Ilkka muisti kerran nähneensä unen, jossa hänen paras ystävänsä oli työntänyt nyrkkiään syvälle Ilkan vatsaan. Ilkka oli unessa ollut noin 10 - vuotias ja myös melkoisen paljon lihavampi: unessa nyrkki oli uponnut ennennäkemättömän syvälle... ja Ilkka oli herännyt unestaan vatsaansa puristaen.
  Tuska oli kuin olikin ollut aitoa.
  Ilkka pani merkille, kuinka se hassunkurinen, teryleenitakkinen mies nousi paikaltaan ja lähti huojumaan kohti kuljettajaa. Ilkka oli aistivinaan miehessä jonkinasteista ulkopuolisuutta: pienet hikihelmet olivat pistelleet esiin miehen otsasta, nenästä, poskista - you name it!
  Ilkka ei kuullut Tuomaksen ja kuljettajan hiljaista, luottamuksellista dialogia:
  - Anteeksi, mutta pysähtyiköhän tuo kello jossain vaiheessa? Luulen, että nukahdin tai jotain, menettäen ajantajuni.
  Kuljettaja nosti 30 vuoden kokemuksella päätään, katsoi Tuomasta paksujen kulmakarvojensa alta, rykäisi pari kertaa ja mietti sanottavansa tarkkaan:
  - En usko. Tuo kello tyssäsi viimeksi parikymmentä vuotta sitten. Se saa virtansa suoraan auton varavoimamoottorista, eikä näin ollen voi pysähtyä.
  Perään Tuomas sai väkinäisen hymyn ikään kuin kaupanpäällisinä. Tuomas yritti hänkin saada aikaan eräänlaista hymyntapaista, mutta ei onnistunut, niin kauppamatkustaja kuin olikin. Hän oli juuri kääntymässä poispäin kuljettajasta, kun hän näki jotain, joka olisi saanut hänen verensä seisahtumaan, jos se ei muuten olisi ollut niin liikkuvaista laatua (AB). Vasemmalla, kello kymmenen suunnassa, kyyhötti keltainen kartano.
  Pellolla oli sokerijuurikkaiden poimijoita.
  - Onko tämä jokin kiertotie, vai olenko tullut pitkän linjan linja - autoon?
  Kuljettaja ei välttämättä ymmärtänyt kysymystä, mutta yritti vastata parhaansa mukaan:
  - Ei, kyllä tämä pikavuoro on, jos sitä tarkoitatte. Samoja teitä ei kannata kaahata moneen kertaan, ne ovat taas taksikuskeja ne.
 

  - On se kauniita ilmoja pidellyt, virkahti Ilkan vieressä istuva mummo jo toisen kerran.
  Oliko tämä nyt sitä de ja vú: ta?
  - Ettekös te kysynyt sitä jo kerran, kysyi Ilkka mahdollisimman hienovaraisesti, sillä mummo oli sen oloinen kuin hän olisi hävinnyt tänään bingossa kolminumeroisia summia. Mummo kääntyi Ilkkaa kohden ja arvasi tämän ajatukset:
  - Ehei, en minä nyt sentään NIIN vanha ole. Poika ja sen vaimo yrittävät kovin saada vanhainkotiin, mutta en minä niin luovuta. Samalla tavalla minä tahdon kodissani elää niin kuin muutkin. Niin, et sinä mitään kuitenkaan ymmärrä, kun niin nuori olet vielä. Sinun iässäsi pitäisi olla jo naisten perässä sivilisaation parissa, eikä missään linja - autossa isää ja äitiä katsomaan menossa.
  - Olenko sen näköinen, että olen menossa katsomaan äitiäni ja isääni?
  - No, jos suoraan sanotaan, niin kyllä olet, poika.
  Tämän jälkeen mummo puhkesi vanhaan, haperoiseen ja varovaiseen nauruun. Hän kääntyi pois, alkaen katsella maisemia, kun ei muutakaan keksinyt. Ilkka kuitenkin tunsi, että mummolla on jatkuva sisäinen halu keskustella hänen kanssaan. Tämä ei ollut mikä tahansa mummo. Oliko kyseessä supermummo, joka vaihtaisi vaatteet vanhainkodin vessassa, ja pian tämän jälkeen jakaisi lentäen unilääkkeitä kaikille niitä haluaville?
  Ilkka oli nyt virkeä kuin västäräkki. Hän näki Tuomaksen kävelevän takaisin paikalleen. Hänen kasvojensa väristä saattoi päätellä, että mies oli äärimmäisen huonovointinen tai jotain. Toisaalta, eihän tässä lääkäriksi opiskella, vaan maamieheksi!
  - Ja sitten minä sanoin sille, että...
  - Muistan, kun olin Pariisissa ja...
  Nuo eivät olleet mitään unta! Nyt Ilkka oli aivan varma, että hän oli kuullut nuo sanat jossain ennen. Aivan samassa muodossa, samassa järjestyksessä: tunne oli enemmän, paljon enemmän kuin pelkkä de ja vú. Etenkin tuon Pariisi - jutun Ilkka muisti erittäin hyvin. Hän muisti erinomaisesti lauseiden fraseerauksen, artikulaattion, miten lauseet kovenivat ja hiljenivät samalla tavalla.
  Mutta mistä? Mistä hän muisti moisen?
  - Arvaa mitä lukua ajattelen, kuuli Ilkka takaansa. Hän kirjaimellisesti romahti: hän hieroi kasvojaan luullen, että asia siitä jotenkin paranisi. Tuntui kuin Ilkalla olisi ollut tunti aikaa seuraavan sekunnin aikana. Historia tuntui toistavan itseään takana leikkivissä pikkupojissa:
  - Ei... ei viitosta, vaikeroi Ilkka. Liian kovaa, sillä mummo kysyi heti:
  - Voitteko huonosti, nuori mies?
  - Ei, ei... minä vain muistin yhden jutun...
  Selvästikään mummo ei ustkonut Ilkkaa, mutta jätti silti asian siihen. Jos poika ei halunnut purkaa sydäntään kokeneelle vanhukselle, niin ei sitten. Huomaamatta, vaivihkaa, Ilkka tukki käsillään korvansa. Hän ei kuullut lasten replikoinnin loppua, eikä olisi halunnutkaan.
  Sen sijaan hän huomasi, kuinka se teryleeniasuinen mies observoi ympäristöään hyvinkin tarkkaan. Olisiko hänellä jotenkin sormet pelissä mukana? Miehen kasvot kertoivat tahattomalla ilmeellään kokonaisia lauseita:
  - Älkää... enkän ole hullu, ainakaan ainoa hullu!
  - Muistan nuo lapset...
  - Muistan keltaisen kartanon...
  Ilkka vilkaisi kelloaan. Hän vain vaivoin uskalsi esittää itselleen sen, mitä seuraavaksi tapahtuu.
  15.27 poistui linja - autosta Ilkan takana istunut mummo.
  Ilkka tiesi sen. Hän katsoi sivusilmällä teryleenimiestä, joka oli myös tiiraillut mummoa epäluonnollisen mielenkiinnon vallassa. Mummo tuskin olisi ansainnut miehen katsetta muulloin kuin poikkeustapauksissa. Nyt taisi olla sellainen: mummo tuskin oli ollut se miehen 30 vuotta kadonneena ollut hoitotäti.
  Jotain oli vialla.
  Linja - auton keskiovi liukui pehmeästi takaisin paikalleen, kuljettaja painoi kaasua, ja matka saattoi taas jatkua.
 

  Pian tänne astuisi mies. Hän maksaisi kuljettajalle, sitten hän istuisi Ilkan vasemmalle puolelle niin, että väliin jäisi vain käytävä. Ilkka ei enää kiinnittänyt huomiota etupenkin takaa näkyvään hiuspehkoon, vaan kauhulla hän seurasi kaukana pysäkillä olevaa pientä pistettä, joka vähitellen suureni ja alkoi saada ihmismäisiä muotoja. Aivan: vanhahko, lihava, kaljupäinen mies, jolla oli punaruudullinen flanellipaita.
  Ja emmehän unohda niitä syyliä ja sinappitahroja.
  Kaikki kävi toteen. Ilkka osoitti nyt entistä suurempaa kiinnostusta miestä kohtaan kuin viime kerralla. Vai oliko sittenkään edes olemassa "viime kertaa"? Mitä se oli?
  - Unohtuiko Teiltä jotain? kysyi Ilkka mieheltä. Ilkasta tuntui siltä kuin hän olisi kysynyt vastausta perimmäiseen kysymykseen.
  - Hetkinen... siis mitä? Mies osoitti kursailematta ihmetystään Ilkalle rypistelemällä kulmiaan. Tämä sai miehen näyttämään entistä vanhemmalta. Mies ei selvästikään tajunnut, mistä oli kyse. Mitä olisi pitänyt unohtaa? Eihän hänellä ollut mukanaan edes matkatavaroita.
  Paha juttu: mies oli hiton hiljainen. Liian hiljainen, tosikko ja sisäänpäin vetäytyvä, jotta hänestä olisi saanut jotain irti.
  Mutta se teryleenimies katsoi Ilkkaa ja kaljupäistä miestä. Teryleenimies oli todennäköisesti kuullut Ilkan äskeisen kysymyksen, kiinnittäen erityistä huomiota siihen. Oli kuin Mr. Teryleen olisi tuntenut veriveljensä pelkästä puheäänestä. Ajatuksena olettamus oli kyllä hyvin hassu, mutta pelkästä mielenkiinnosta ei silti ollut nyt kyse.
  Kohta teryleenikreivi sanoi keskimääräistä kovemmalla, erittäin päättäväisellä puheäänellä kaikkien ylitse:
  - Pian alkaa tuulla!
  Kaikki osoittivat huomionsa mieheen joksikin aikaa. Toiset tuijottivat hetken, toiset eivät ehkä uskaltaneet kääntyä Tuomaksen puoleen, koska pitivät tätä joko humalaisena tai kajahtaneena kaupunkihulluna.
  Matkustajien joukossa oli kuitenkin yksi, joka ymmärsi tismalleen, mitä mies lauseellaan tarkoitti.
  Tuomas oli tässä vaiheessa hiukan edellä Ilkkaa, mitä tuli nopeaan ja loogiseen ajattelukykyyn. Kun raikas tuulonen alkoi jo toistamiseen hyväillä linja - automatkustajien päitä, tiesi Tuomas, mitä tuulenpuuskan jälkeen tapahtuisi: Ilkalla oli tässä vaiheessa vielä ainoastaan heppoisia aavistuksia, joihin liittyi jonkin verran pelonsekaista filosofointia siitä, missä pian oltaisiin.
  Vain Tuomaksen ja Ilkan tukat liehuivat tuulenpyörteen tahdittamina.
 
 

  - Mitenkäs se sato tänä vuonna?
  Ennen kuin miehen vierustoveri ehti sanoa sanaakaan vastaukseksi, oli takana istuva teryleenipukuinen herrasmies tunkenut nokkansa väliin:
  - Antakaa kun arvaan: tomaatit on vähän niin ja näin, teidän pitänee tilata terveitä taimia Italiasta. Olenko oikeassa?
  Hänen sanojensa kohteena ollut mies meni aivan lukkoon. Hän ei vähään aikaan keksinyt mieleensä tilanteeseen sopivaa fraasia, edes yhtä ainutta sanaa, jolla paikata vaivautunut tilanne.
  - Tunnetteko te minut? kysyi mies omalaatuisen ihmetyksen vallassa, eikä suostunut myöntämään, että ventovieras teryleenimies oli juuri lukenut sanatarkalleen hänen ajatuksiensa kulun. Mies katsoi Tuomasta kulmiensa alta. Hänen ilmeensä olisi varmasti ollut hymyilevä, mikäli hänellä olisivat olleet asiat kohdallaan. Hän hengitti kiivaasti, vetäytyi omalle puolelleen, eikä enää puhunut sanaakaan tomaattimiehen kanssa.
  Pian Tuomas tuli siihen tulokseen, että hänellä ei ole mitään menetettävää. Varmistettuaan kellonajan (15.11) nousi hän tuoliltaan, suoristi ryhtinsä ja käveli Ilkan luokse. Miesten välillä käytiin lyhyt, mutta merkittävä katseiden vaihto. Jo se kertoi todella paljon, mistä oli kyse, mitä asia tulisi koskemaan ja miksi. Milloin.
  Tuomas mietti vielä hetken, miten aloittaisi keskustelun. "Tuntuu hiukan, että olemme kusessa, beibi"? Turhan peloton ja amerikkalaistyyppinen. "Pelkään, että olemme joutuneet pahanmoisen aikaparadoksin uhriksi, ja oletan, että olemme ainoat, jotka tiedostamme asian"? Liian suorasukainen ja yleisön ajattelukykyä aliarvioiva. "Saanko istua tähän, olen seuran tarpeessa"? Täysin epälooginen ja piilotteleva.
  Tuomas valitsi itse asiassa melkoisen rohkean vaihtoehdon:
  - Kröhöm... voisin vaikka vannoa, että kello oli äsken varttia vaille neljä!
  Ilkka oli odottanut tätä kohtaamista:
  - Aivan. Ja nyt se on varttia vaille kolme. Miten tällainen voi olla mahdollista?
  - Ei tuo nyt vielä mitään, mutta miten voi olla, että elän nyt jo kolmatta kertaa samoja tapahtumia, jotka ovat jo tapahtuneet!"
  Nyt totuus valkeni lopullisesti - Ilkallekin:
  - Voitteko kuvitella... minulla on aivan sama vika. Nämä ihmiset täällä eivät tunnu tajuavan, mitä on tapahtunut. Miksi? Koska heille ei ole tapahtunut mitään! Tähän asti vain minä ja te...
  - Tuomas. Minä olen Tuomas Örling.
  - No niin. Ilkka Puustinen.
  Kättely tuntui omituiselta tällaisessa tilanteessa. Ilkka jatkoi:
  - ... siis tuntuu siltä, että vain me olemme jääneet samalle aikalinjalle... kuten äänilevy, joka on juuttunut kiinni. Ihan kuin jossain huonossa scifi - novellissa.
  - Niin juuri: pelkään, että olemme joutuneet pahanmoisen aika-paradoksin uhriksi, ja oletan, että olemme ainoat, jotka tiedostamme asian.
  - Aivan.
  Ilkka katseli hetken vieressään istuvaa mummoa, joka oli sivusilmällä yrittänyt seurata Tuomaksen ja Ilkan ajatusmaailmaa.
  - Anteeksi, mutta lienette tällä hetkellä suuren vaivautuneisuuden vallassa, ja olette ehkä jo monta minuuttia ajatellut, että kysyisiköhän tuolta, että eikös olekin kaunis ilma tänään?
  Mummo vain katseli Ilkkaa, eikä sanonut sanaakaan. Kenties hän vain katsoi paremmaksi olla hiljaa. Tuomas huomautti:
  - Ei ei, nyt muutit tätä nykyisyyttä. Koska otit asian puheeksi, niin se ei tapahdu. Sinua korkeintaan pidetään ajatustenlukijana, ja suosiosi jäänee lyhytaikaiseksi. Tuollainen ei auta mitään.
  - Kerro minulle: mitä on tapahtunut?
  - Näin äkkiä heitettynä kysymyksesi saattaa tuntua todella vaikealta ainakin tässä tilanteessa. Nyt kun olemme päässeet alkuun, tekisi mieleni myydä sinullekin toimistotarvikkeita, joita minulla on salkussani. Mutta pelkäänpä, että puolen tunnin kuluttua rahasi ovat takaisin kukkarossasi ja minulla ovat toimistotarvikkeeni laukussani. Olisimme palanneet lähtöruutuun, kuomaseni. Voidaan vain kysyä, mikä hitto tekee juuri meistä tämän oudon ilmiön uhrit? Miksi nämä muut ihmiset eivät tiedä mitään, vaan elävät tätä aikaa aivan normaalisti?
  - Jaa - a.
  - Periaatteessa olemme helvetinmoisessa vaarassa. Koska aika kuluu aivan normaalisti meille, ja jos meistä kellään ei ole mukana ruokaa, kuolemme ajan myötä nälkään, ymmärrätkö?
  Ilkka ymmärsi:
  - Aivan. Ja jos jollakin ON ruokaa, niin ei hätiä mitiä: ruoka ilmaantuu uudelleen alkuperäiselle paikalleen viimeistään tämän omituisen tuulenpyörteen jälkeen, jolloin olemme taas lähtöasetelmissa.
  - Herää vain kysymys: poistuuko se syöty ruoka tällöin meidän mahastamme?
  - En tiedä, en ole kokeillut. Ei kuitenkaan tunnu oikein inspiroivalta jäädä tänne ikuisuudeksi toistamaan samaa puolen tunnin periodia, mikäli nyt olen oikein ymmärtänyt. Autostakaan ei kannattane poistua: pian olisimme täällä taas uudestaan.
  Tuomaksen ja Ilkan ajatusmaailmat kulkivat yksinkertaisesti niin samoja ratoja, että sitä olisi voinut pitää pienenä ihmeenä.
  - Ha - haa, tuossa äsken ohitimme kartanon, jonka olen nähnyt jo kaksi kertaa: äsken ja äsken. Pelkään, että kyllästyn näihin maisemiin alta aikayksikön, jos en pian pääse pois tästä kierteestä.
  - Istu nyt alas. Kyllä se kaljupäinen mies jostakin muualtakin paikan löytää, ei se paikka hänelle varattu ole.
  - Kiitos kiitos, sanoi Tuomas naurahtaen ensimmäistä kertaa Ilkan nähden. Tämä ainutlaatuinen tapahtuma otti Tuomasta päähän sikäli, että siitä ei pystyisi kertomaan uskottavasti yleisölle, jos joskus sattuisi löytämään itsensä elävänä kello 16 jälkeen. Ei siksi, että ihmisillä olisi kiire töistään kotiin, vaan koska koko sattumus on niin bisarri ja uskomaton. Tämä ajatus pyrki väkisinkin naurattamaan Tuomasta, joka oli tähän asti tottunut elämässään nauramaan ainoastaan säntillistä kauppamatkustajan sympatianaurua.
  - Puolelta täältä poistuu tuo mummo, kuiskasi Tuomas Ilkalle, jonka kasvoille oli tullut todellinen tukkimiehen hiki. Ilkka nyökkäsi ja keskittyi itsensä keräämiseen. Hän ei ollut äskeisen shokin jälkeen vielä pystyväinen tekemään johtopäätöksiä näistä sattuneista tapahtumista. Eikä vielä puhettakaaan mistään "suunnitelmista".
  - Ole ystävällinen ja katso kelloa, kun tämä... tämä... Tapahtuma tapahtuu taas, niin ainakin tiedämme täsmällisen ajan, milloin palaudumme klo 15.10:een.
  Tämän pyynnön jälkeen Tuomas käveli kuljettajan luo ja otti käteensä paneeliin upotetun mikrofonin.
  - Anteeksi, mutta saisinko käyttää hetken tätä kuulutusmikrofonia?
  - Totta kai saat: tuo mikki kiersi viimeksi parikymmentä vuotta sitten. Se saa virtansa suoraan auton varavoimamoottoreista, eikä näin ollen voi kiertää.
  Kuljettaja tuntui ulkonäöstään huolimatta rakastavan yhteistyötä matkustajien kanssa. Hetken omissa maailmoissa oltuaan ja päätään puhki mietittyään avasi Tuomas mikrofonin, ja kuulutti kaikille linja - autossa oleville:
  - Niin, hyvää iltaa, hyvät matkustajat. Älkää ihmetelkö... tämä saattaa tuntua näin aluksi hieman oudolta, mutta. Leikitäänpä hieman arvausleikkiä: kuinka moni ihminen luulee tietävänsä, minkä näköinen tyyppi astuu tähän autoon seuraavaksi, ja milloin? Rohkeasti vain arvaamaan...
  Lienee syytä sanoa, että Tuomas tunsi itsensä todella tyhmäksi. Matkustajien ja kuljettajan katseet olivat korkeintaan sääliviä: kukaan ei puhunut mitään, perussuomalainen hiljaisuus oli vallannut auton atmosfäärin. Tuomas toivoi hetken, että edes etupenkin kaunis tyttö olisi ilmoittanut epätietoisuudestaan, mutta ei. Tuomas ja Ilkka olivat mitä todennäköisimmin kaksin näkemyksineen.
  Tuomaksen takana syttyi "pysähtyy" - valo, ja kello kilahti: "Pling". Mummo poistui. Linja - auton keskiovi liukui pehmeästi takaisin paikalleen, kuljettaja painoi kaasua, ja matka saattoi taas jatkua.
  Tuomas kumartui Ilkan puoleen, hieroi leukaansa, ja oli kuin lääkäri, joka ei tiedä, miten sanoisi sanottavansa potilaalle.
  - Nyt on niin, että tämä Tapahtuma on tapahtunut vain meille, sanoi Tuomas osoittaen syvää huolestumista.
  - Miksi juuri me? kysyi Ilkka käsiään levitellen. Molemmat miehet eivät voineet muuta kuin jäädä odottamaan seuraavaa tapahtumaa. Mitä jos sitä ei tulisikaan? Jos kaikki olisikin ollut vain unta? PSI:tä? Astraalikökköä tai muuta hömppää? Siinä tapauksessa ainakin Tuomas tuntisi olonsa erittäin noloksi muiden matkustajien seassa. Hän katsoisi Ilkkaa epäluuloisena, eikä kenties uskaltaisi sanoa tälle enää sanaakaan.
  Kerrottakoon, että linja - auton vähistä matkustajista juuri Ilkalla ja Tuomaksella oli sama, tietty veriryhmä AB237-, mikä oli sinänsä ihme: kyseistä veriryhmää ei tavata kuin harvoilla itä - Kenian neekerikansoilla, ja silloinkin korkeintaan poppamiehillä. Juuri tämä seikka sai Tuomaksen ja Ilkan juuttumaan 15.10 ja 15.48 välille. He eivät saaneet tietää tätä syytä koskaan, mutta jotta tätä tarinaa ei syytettäisi epärealistisuudesta, on pakko kertoa tämä merkittävä detalji, jolla ei sinänsä ole merkitystä tarinan loppuratkaisun kannalta. Juuri tämän seikan takia TE ette koskaan joudu aikaparadoksien vangeiksi linja - autossa: olettehan tarkistaneet veriryhmänne ja käyttämänne linjurifirman?
 

  15.10.
  - Äkkiä, ennen kuin ne alkavat taas puhua niistä tomaateistaan, hoki Tuomas itsekseen. Hän siirtyi mahdollisimman nopeasti Ilkan luokse, ja ynähti:
  - No?
  - Mikäli kelloni ei valehtele kovin paljon, niin siirtymä menneeseen tapahtui joltiseenkin tasan kello 15.48. Tuo oli aikamoisen sanoinkuvaamaton tuo tunne, kun se tuuli alkoi käydä. Ihan kuin olisi pyörtynyt tai jotain.
  - Totta, totta. Nyt siihen tuli jopa keskityttyä, kun tiesi, mistä oli kyse. Tämä ei kuitenkaan auta meitä pois pinteestä. Onko sinulla ehdotuksia tilanteen parantamiseksi?
  - Ei. Vielä.
  - Ei hätää, ei minullakaan. En minäkään muuten, mutta kun minulla on kotona vaimo ja lapset, niitäkin vielä melkoinen liuta, olen näet lestadiolainen...
  Tämä seikka EI vaikuttanut siihen, että Tuomas oli joutunut tähän tilanteeseen: Ilkka nimittäin oli ihan paljasjalkainen luterilainen.
  - Ai.
  - Onneksi lapset eivät joutuneet tähän... ja vaimo... jos ajatellaan, että hänkin raasu olisi joutunut tällaiseen, niin se olisi kyllä yhtä helvettiä: yleensä hän joutuu vaihtamaan vauvoille vaippoja siinä hieman kolmen jälkeen. Mukulat ovat syöneet siinä puolilta päivin, ja kolmen jälkeen alkavat ensimmäiset kakat tulla...
   - Joo joo, ymmärrän.
  - Se olisi sitten hänen kohdaltaan yhtä vaippojen vaihtoa ja lapsenkakkaa koko loppuelämä.
  - Mutta eihän hänen olisi pakko tehdä sitä.
  - Hän on niin tyhmä, että tekisi kuitenkin.
  Vallitsi hetken hiljaisuus. Ilkka rikkoi sen:
  - Onko sinulla nyt jotain rakentavia ehdotuksia?
  - En usko. En ole lukenut typeriä aikateorioita ja idioottimaista tieteiskirjallisuutta siinä määrin, että osaisin ainakaan tässä vaiheessa ehdottaa mitään konkreettista.
  - Entä jos alamme kuolla nälkään? Kai se nyt ulkomuodossakin näkyy. Ajattele: Tapahtuma sattuu pari sataa kertaa, me emme reagoi siihen. Nukumme noin 12 - 14 Tapahtuman verran. Jos emme saa ruokaa, alamme olla tosi kalpeita. Eivätkö nuo muut ihmiset alkaisi kiinnittää mitään huomiota sellaiseen?
  - En tiedä, en voi kuin arvata. Ehkä olemme heille aivan normaalin näköisiä. Jos he eivät pienestä hätkähdä... en minä tiedä!
  Epätietoisuus jatkui. Ilkka ei jaksanut enää ottaa osaa lasten numeroarvausleikkeihin, vaan mietti kuumeisesti johtoajatustaan.
  - Painetaan nappia, sanoi hän.
  - Voisihan tuota koettaa, myönsi Tuomas pienen miettimisen jälkeen. Hän haki salkkunsa paikaltaan, Ilkka pakkasi tavaransa kassiin. Tämän jälkeen he painoivat yhdessä tuumin stop - nappia. Tämä aiheutti sen, että auto pysähtyi seuraavalle pysäkille. He antoivat punaruutupaitaisen, kaljupäisen miehen ensin tulla sisään, tämän jälkeen he kiittivät kuljettajaa kyydistä, ja astuivat ulos autosta.
 

  He alkoivat kävellä pitkin piennarta. Askeleet olivat kovin raskaat: jalkoja rasitti se epätietoisuus siitä, mitä tapahtuisi 15.48. Bussista poistuminen oli antanut miehille pientä toivon pilkettä: jospa kirous olisikin rajoittunut ainoastaan siihen linjuriin! Mikäli näin olisi, eivät iltapäivän tapahtumat silti lähtisi miesten mielistä pois noin vain. Tuomas muistaisi vielä pitkään kartanon, tomaattimiehen ja ruutupaitaisen. Ilkka taas ei saisi karistettua mielestään niitä tehtäviä, jotka olivat häipyneet hänen vihostaan olemattomiin.
  - Mikä saa meidät luulemaan..., aloitti Ilkka, mutta lause katkesi Tuomaksen kädenliikkeeseen:
  - Turha esittää mitään arvailuja tässä vaiheessa. Kaikkeahan on koetettava tällaisessa tilanteessa, eikö?
  - Niinpä kai.
  Aurinko porotti.
  Matka jatkui kilometrin verran. Miehiä vastassa oli jyrkkä ylämäki, suuri metsän peittämä kumpare, jonka keskeltä maantie meni. Tuntui kuin miesten jalat olisi liimattu tiehen kiinni: ylämäki tuntui poikkeuksellisen raskaalta ja luotaantyöntävältä.
  Mutta he pääsivät kuin pääsivätkin kumpareen huipulle. Tuomas oli miehistä huonokuntoisempi. Lämmin ilma sekä kuuma puku yhdessä olivat tehneet tehtävänsä.
  Ilkan huomio kerääntyi parinsadan metrin päässä olevaan linja - autopysäkkiin, jolla autoa odotti epäselvä hahmo. Kello alkoi lähestyä varttia vaille neljää. Alkoi tulla kiire. Miehet tihensivät askeleitaan, kun alkoivat puolijuosta pysäkillä seisovaa miestä kohden.
  Ensin Tuomas ei ollut uskoa silmiään. Hän tajusi ennen Ilkkaa, että pysäkillä linja - autoa odottava heppu oli hän itse, vieläpä samassa mauttomassa teryleenipuvussa kuin se Tuomas, joka oli tulossa häntä kohti.
  Pian pysäkillä odottava Tuomas käänsi katseensa kauempaa kuuluvien askelten äänien suuntaan, hätääntyi silmin nähden, ja lähti juoksemaan vastaan.
  Samaan aikaan tuulenpuuska alkoi pyyhällellä kaikkien kolmen päiden yläpuolella.
  - Ei, ei..., vaikersi "oikea" Tuomas. "Väärä" Tuomas kenties tajusi, mistä oli kyse, ja yritti näin auttaa ajan vankina olevia miehiä: Ilkkaa ja häntä itseään aikaisemmin päivällä?
  - Mitä kello on? huusi "oikea" Tuomas. Mitä pikimmin "väärä" Tuomas huusi kasvavan suhinan yli:
  - KAHTAKYMMENTÄ YLI KAHDEKSAN! Tässä olen jo paluumatkalla, mutta teidän täytyy...
  Tässä vaiheessa Tuomaksen ja Ilkan tajunnat sumenivat, ja "väärän" Tuomaksen sanoman loppuosa jäi huminan peittoon.
 
 

  Tuomas ja Ilkka olivat jälleen kerran kokoontuneet yhteen, tällä kertaa linja - auton takaosaan. Siellä heitä ei häiritty.
  - Se on siis totta: kierrämme jatkuvasti 15.10:en ja 15.48:en kehää, sanoi Ilkka itkunsekaisella äänellä. Ilkka ei ollut paras mahdollinen henkilö kestämään tämänkaltaisia arjen rutiinin katkaisevia takaiskuja. Ilkka inhosi ratkaisemattomia ongelmia: tämä koko tilanne oli sellainen, eikä ollut varmaa, olisiko mitään ratkaisua edes olemassa.
  - Toinen minäni olisi tiennyt, miten homma ratkaistaan... oliko se sattumaa, ettemme ehtineet kuulemaan, mitä hän sanoi?
  - Uskon niin. Mutta nyt olemme taas hieman viisaampia. Nyt meidän pitää odottaa, kunnes tulemme sen pysäkin kohdalle, missä toinen minäsi odotti.
  - Heetkinen... mutta jos toinen minäni oli tietoinen tämänhetkisistä pulmista, miksi hän ei yksinkertaisesti astunut bussiin jo edellisillä aikakiertueilla?
  - Ei ei, ei se siitä kiinni ole. Tuolla ulkona tapahtui äsken jotain, joka ei ole sidoksissa linja - auton tapahtumiin. Kellohan oli kahdeksan tai jotain, kun näimme hänet... siis sinut pysäkillä. Hän tuskin on odottamassa, kun ajamme nyt sen pysäkin ohi.
  - Mutta miten hän voi olla siellä, jos minä olen täällä? Eikö hän ole elävä todiste siitä, että me selviämme tästä helvetistä?
  - Ei välttämättä. Jos hän edusti jotain toista aikatasoa, jotain mahdollista aikatasoa. Tässä tapauksessa hän oli päässyt pinteestä, siitä pinteestä, jossa me nyt olemme.
  - Mutta jos jäisimme pois siinä pysäkillä? Eikö hän silloin  ilmestyisi "odottamaan" bussia, kun astuisimme ulos autosta? Kellohan olisi tällöin kahdeksan tai jotain...
  - Hulluksihan tässä tulee...
 

  Ensi silmäyksellä ei pysäkillä tuntunut olevan ketään. Ilkka painoi katossa olevaa stopnappia, linja - auto pysähtyi, ja miehet astelivat varovasti ulos.
  - Meillä on nyt seitsemän minuuttia aikaa. Mutta jos rehellisesti puhutaan, niin se tuulenpuuska on aika ikävä, vai mitä?
  - On. Tuntuu kuin menisi voimat tai jotain. Oletko koskaan pyörtynyt? Se ei ole mitään verrattuna tähän omituiseen tunteeseen, joka alkaa vihmoa sisimpiämme aina, kun joudumme takaisin 15.10:een.
  - Mieleni tekisi istua oikein kunnolla alas ja miettiä tätä hommaa ajan kanssa, mutta tässä on vain yksi mutta: meillä ei ole aikaa. Tämä kaikki on tapahtunut aivan liian nopeasti, jotta tätä voisi ryhtyä analysoimaan rationaaliselta kannalta...
  Metsän siimeksessä, kymmenen metrin päässä, oli kimallellut jokin. Ilkka keskeytti saarnansa, ja lähti samoamaan syvemmälle metsään. Hetken Tuomas kuuli kovaäänistä rapinaa, joka koostui oksien suhinasta ja katkeilemisesta suuren painon alla.
  - No voi sun...
  Tuomas kiirehti katsomaan, mitä Ilkka oli löytänyt. Metsässä kiillelleen tuntemattoman Tuomas tunnisti heti omaksi ranneketjukseen. Hän koetti pikaisesti vasenta rannettaan. Siinä oli toinen samanlainen ketju. Molemmissa oli kaiverrettuna teksti "29. 6. 1980. Tuomas ja Jaana".
  Todennäköisyys sille, että löytää metsästä ranneketjun, joka on samanlainen kuin itsellä ja vielä samalla kaiverretulla tekstillä, on vähintäänkin minimaalinen. Niin, ja kaiverrukset olivat vielä samalla kirjasintyypillä!
  Ranneketjun läheisyydestä Ilkka oli löytänyt myös "väärän" Tuomaksen. Mutta tämä ei ollutkaan mikä tahansa Tuomas! Sen ruumis lojui tantereella silmät avonaisina, kuin armoa pyydellen. Halkeilleet kynnet olivat vetäneet sormien varassa eteenpäin kokonaista ruumista muutaman metrin, mutta toivoa ei ollut ollut. Teryleenipuku oli täysin kuusenneulasten ja muurahaisten peitossa, ja kaikenlaiset loiset olivat hyvää vauhtia tekemässä pesäänsä "väärän" Tuomaksen kesivään ihoon. Ai niin, myös haju oli nenäänpistävä.
  - Sehän olen minä, kauhistui Tuomas informatiivisesti. Ilkka tyytyi vain katsomaan sanattomana, hiki tunki tietään hänen otsalleen. Hän ilmaisi pian mielipiteensä asiasta Tuomakselle:
  - Lienemme nyt tulevaisuudessa, josta sinä et ole selvinnyt elävänä... ehkä olet kuollut nälkään tai jotain: en minä ole mikään hiton kuolinsyytutkija! Voin vain sanoa sen, että kuollut olet. Mies parka. Hetkinen... onko sinulla mukana jotain pikkuesinettä, kynää tai jotain sellaista?
  - Kynä löytyy kyllä. Mihin tarkoitukseen?
  - Minulla on teoria. Ei, anna kynän vaan olla siellä taskussa. Koska sinulla on nyt kynä taskussa, se tarkoittaa sitä, että tuolla toisellakin on se samainen kynä taskussa, eikö vain?
  - Njaah.
  - Otan nyt sen kynän tuolta taskusta, luvallasi, tietty. Sallitko?
  - Anna mennä vaan.
  Ilkka tonki kuolleen Tuomaksen taskusta samaisen kynän, jota elävä, "oikea" Tuomas oli äsken vilauttanut. Tuuli alkoi jälleen nousta. Ilkka katsahti kelloaan, pisti toimiinsa vauhtia, ja asetti kuolleen Tuomaksen kynän kaatuneen koivun rungon päälle poikittain. Ilkka selitti:
  - Jos en väärin muista, niin kahta samaa kynää ei voi olla olemassa, se on fysikaalinen tosiasia. Objektin ei tietenkään välttämättä tarvitse olle kynä, mutta otin sen esimerkiksi, jotta et vaarantaisi itseäsi. Nyt pyydän sinua pudottamaan tuon "aidon" kynän tuohon rungolle, toisen kynän päälle. Nopeasti!
  Tuomas teki työtä käskettyä. He molemmat ehtivät juuri ja juuri havaita massiivisen räjähdyksen ennen kuin tuuli tempaisi miehet jälleen kerran ajan patinaan.
 

  - Tajuatko, mitä tapahtui?
  - Niille kynillekö? Voisin vaikka vannoa, että ne räjähtivät.
  - Aivan oikein. Mitä voimme tästä päätellä?
  - Kannattaa tästä lähtien käyttää ainoastaan BICin kyniä.
  - Ei, vaan voimme tehdä sen johtopäätöksen, että kynät olivat toistensa vastakappaleita! Vastakappaleteorian mukaan jossain on aivan samanlainen yksilö kuin sinä: eräänlainen vara - Tuomas. Ja kun nämä kappaleet koskevat toisiaan, tapahtuisi massiivinen metaräjähdys. Teoria hylättiin aikoinaan, koska sitä ei voitu todistaa käytännössä. Nyt se on sitten todistettu.
  - Kuulepa.
  - No mitä?
  - Meitä ei kyllä ikuna uskottaisi. Ensinnäkin: tavallinen kauppamatkustaja ja vielä tavallisempi maatalousopiskelija kohtaavat linja - autossa, jossa tapahtuu omituinen aikaparadoksi. Sitten tämä maatalousopiskelija, vieläpä melkoisen nuori, alkaa vähitellen osoittaa fyysikon, jopa metafyysikon taipumuksiaan. Ajattelepa, jos olisimme esimerkiksi jonkin typerän novellin päähenkilöitä: eihän meidänlaisiimme hemmoihin usko kukaan!
  - Olet katsonut liikaa saippuaoopperoita ja niiden stereotyyppejä, sanoi Ilkka hieman paheksuen. Tämän sanottuaan hän saattoi jälleen osoittaa piilevää nerouttaan:
  - Itse asiassa me olemme hitonmoisessa lirissä. Huomasin sen vasta äsken, viimeisimmän aikawarpin yhteydessä. Katsoin kelloa juuri ennen kuin tuuli vei meidät takaisin tänne linjuriin. Tajusin, että aikatapahtuma tapahtui nyt aikaisemmin kuin normaalisti! Kello oli vasta 15.40, kun aikatunneli avautui!
  - Ei voi olla...
  - Voi olla! Tämä tarkoittaa sitä, että jos tämä jatkuu tätä menoa, niin normaalin ajankierron periodi on kerta kerralta lyhyempi, kunnes...
  Taktinen paussi. Tuomas ei pysynyt kärryillä:
  - Anteeksi, olen vain kauppamatkustaja, en Stephen Hawking. Kunnes?
  - Kunnes se on niin lyhyt, ettemme me edes käsitä sitä! Ajattele: puoli tuntia. 20 minuuttia. 10 minuuttia. Lyhenee. Viisi minuuttia. Kaksi minuuttia. Minuutti. Puoli minuuttia. 15 sekuntia. Seitsemän sekuntia. Kolme sekuntia. Mitä ehtisit tehdä kolmessa sekunnissa?
  - Enpä paljoa mitään...
  - En väitä vastaan. Ja kun aikahyppäys on vielä niin pirullisen epämukava, sanoisinko jopa hieman tuskallinen, niin ennen pitkää koko ajankulu on pelkkää tuskaa. Eihän normaalin ajan periodi voi lyhetä poies, aina on oltava jonkin verran aikaa, joka lyhenee. Eli, kun seuraavan kerran sanotte, ettei minulla ole aikaa, niin harkitse vielä kerran1
  Tuomaksen olisi kieltämättä tehnyt mieli tarttua Ilkkaa kurkusta kiinni, mutta se olisi ollut harkitsematon teko tässä tilanteessa. Vai olisiko?
  - Mutta entäs jos kuolisimme? kysyi Tuomas. Hän oli tehnyt mielestään Nobelin palkinnon arvoisen keksinnön.
  - Miten niin kuolisimme?
  - Ha haa, maatalousoppilaan aivot eivät riitä moiseen. No, jos vaikka kuolisimme tämän (toistaiseksi) puolen tunnin aikana, niin heräisimmekö henkiin, kun aikapomppaus tapahtuisi taas. Kun kello olisi 15.10, tiedostaisimmeko olleemme kuolleita? Tässä se olisi: vastaus kaikkiin kuolemanjälkeistä elämää koskeviin kysymyksiin! Olisiko taivasta? Olisiko helvettiä, Belialia, Sodomaa, Gomorraa...
  - Niin, ja sinähän olet vain kauppamatkustaja.
  - ...apokalyptiikkaa! Osoittautuisiko Raamattu täysin turhaksi kirjaksi? Meistä tulisi maailmankuuluja, rikastuisimme tarinallamme, tehtäisiin kirja, siitä tulisi bestseller, elokuvausoikeudet, televisio, radio, maailmanlaajuinen kuuluisuus...
  - Älä kadota ajantajuasi, herra hyvä. Meidän täytyy kuitenkin ensin päästä pois tästä kierteestä. Kieltämättä ehdotuksesi on otettava huomioon, mutta entäs jos kuitenkin? Minun kun ei oikein tee mieli kuolla, mutta viimeisenä keinona itsemurha voisi olla kokeilemisen arvoinen. En tiedä, onko minulla kanttia tehdä sitä, mutta emmeköhän me keinoja keksi, kun kerran ollaan tällaiseen tilanteeseen jouduttu.
  - Olisiko äsken kohtaamamme ruumis saattanut olla jonkinlainen vihje jonkin tulevaisuudessa tekemämme suunnitelman jälkiseurauksista? Muistitko katsoa ruumiin kelloa?
  - Ruumiilla ei ollut ollenkaan kelloa: se oli joko ryöstetty tai raiskattu, tai molempia. Siis se ruumis, ei kello.
  - Miten tuollainen tulevaisuus voisi olla mahdollinen?
  - Ei tietoa. Todennäköisesti olit kuitenkin jollain ilveellä päässyt pakoon ajan kahleista, koska olit yksin. Minua ei näkynyt missään.
  - Mutta jos sinut oli viety muualle. Noin nuori ja komea poika...
  - No äläs, nyt, minä ihan punastun...
 
 

  - On se kauniita ilmoja pidellyt!
  - Turpa kiinni, helvetin huora!
  Ilkan yllättävä vastaus sai mummon täysin sanattomaksi. Mummo ei oikein tiennyt, mitä olisi tuohon sanonut, sillä hän ei ikimaailmassa ollut kuullut itselleen osoitetun moista loukkausta ja halveksintaa vanhempaa ihmistä, vieläpä naishenkilöä kohtaan. Mummo ei kerta kaikkiaan pystynyt sanomaan yhtään mitään, sen verran ällikällä lyöty hän oli. Hän oli kieltämättä melkoisen hupaisa näky ammollaan olevine suineen, järkyttyneine olemuksineen ja rinnuksille pudonneine tekohampaineen.
  - Olen aina halunnut tehdä tuon, hoki Ilkka itsekseen, poistuen tuolilta. Viimeiset aikaloikat olivat tehneet hänet hyvin ärtyisäksi. Viimeisimpien tutkimusten ja ajanottojen mukaan Tapahtuma tapahtui nyt n. klo 15.25. Todellisen ajan jaksot kestivät enää siis 15 minuuttia. Sekä Ilkan että Tuomaksen mielissä häämötti se lopullinen suunnitelma, jota Tuomas oli ehdotellut jokin aika sitten. Kumpikaan ei suostunut ottamaan sitä vielä puheeksi. Jonkin verran armonaikaa sentään oli yhä jäljellä, mutta mitään ratkaisevaa ei ollut saatu aikaan. Tuomaskaan ei oikein ollut enää oma itsensä: häntä oli alkanut ärsyttää ympärillä olevien ihmisten luonnollinen käyttäytyminen, se, että he eivät kerta kaikkiaan tajunneet, mitä oli tapahtumassa Ilkalle ja Tuomakselle.
  Mummon poistuminen ja kaljupäisen miehen sisääntulo olivat jääneet jo jokin aika sitten pois, kadonneet jonnekin tiedostamattomaan aikatyhjiöön. Oliko niitä tapahtumia ollut ikinä edes olemassa? Pian edes lasten numeronarvausleikki ei ehtisi toteutua, kun tuuli jo alkaisi humista Ilkan ja Tuomaksen korvissa...
  Ilkka ei voinut enää hillitä itseään: viimeiset tunnit olivat verottaneet hänen mielenterveyttään raskaasti. Hän pyyhki turhat hiet kasvoiltaan, ryhdisti itsensä ja vakuutteli itselleen:
  - Ei se sinua syö... pian et voi tehdä edes tätä.
  Hän lähti kävelemään bussin etuosaa kohti. Tuomas näytti kieroutunein katsein hänelle pystyssä olevaa peukaloaan, vaipuen pian taas omaan maailmaansa. Ilkka tunsi verenpaineensa nousevan. Hän istahti varovasti tytön viereen, katsoi tämän kasvoihin, kuitenkin katsekontaktiaan vältellen:
  - Odotatteko ehkä jotakuta, kysyi Ilkka. Tyttö tyytyi vain nyökkäämään. Ujo ja söpö tyttö, siinä 18 - 19 vuotta. Hänellä oli silmiinpistävän tyylikäs, lyhyt kukkahame. Yhteen puristetut sääret eivät paljastaneet vähääkään liikaa. Huulia oli maalattu ainakin puoli tuntia, raja oli tarkka.
  - Vaalea... horisi Ilkan sisällä kuohuva neanderthalilainen.
  - Teillä on kauniit silmät, sanoi Ilkka uskomattoman suorasukaisesti. Entä jos ajan kulku jatkuisikin tämän jälkeen aivan normaalisti? Muut bussimatkustajat kokisivat Ilkan varmasti lähentelevänä perverssinä ja puhuisivat jälkeenpäin: "Kyllä se yksi poju sitten oli strikti!" Ja Ilkka itse häpeäisi.
  Tyttö laittoi sivuun aikakauslehden, jota oli lukenut koko ajan, hymyili nätisti ja kiitti kohteliaisuudesta. Oli kuin Ilkka olisi pelastanut tytön huonon päivän. Tytöllä oli yllään punaiset sukkahousut, ne kiilsivät auringossa valkoista loistetta, joka antoi jaloille muovisen vaikutelman. Ja mikä parasta, kaksi ylintä paidannappia oli auki.
  - Minulla on hiukan vaikeaa, ja te olette nätein pitkään aikaan näkemistäni tytöistä.
  Tyttö oli nolostua kuoliaaksi:
  - Mikäs mies se tuommoinen on, kun koko ajan kohteliaisuuksia latelee?
  - En oikein tiedä itsekään...
  - Suomessa kun ollaan... niin ei sitä oikein tuollaista odota. Olin vuoden Jenkeissä vaihtarina, ja siellä sitä huomasi erot ihmisissä.
  - Iskin teihin heti silmäni, kun astuin bussiin. En oikein osaa sanoa, miten ihmeessä uskalsin tehdä tämän... mistä neiti on kotoisin?
  - Heinolasta, olen täällä vain ikään kuin lomamatkalla. Olen menossa mummon tykö, hän asuu täällä päin.
  - Toivottavasti pääsit perille, ajatteli Ilkka heti. Hän ehti jo toivoa aikalukon laukeamista; eihän tämä ole ollenkaan vaikeaa!
  - Minä taas olen kovin yksinäinen persoona, martyrisoi Ilkka: haluaisin mieluusti tutustua uusiin ihmisiin...
  Tyttö innostui puhumaan:
  - No mutta eihän siinä sitten ole mitään ongelmia! Olet tosi kivalta vaikuttava poika, minäkin satun olemaan yksin, ja vaikka olenkin näin kaunis, ei kukaan ole edes yrittänyt iskeä minua, kun ei ole uskaltanut. Kaikki luulevat aina, että minulla olisi joku köriläs nurkan takana antamassa turpiin niille, jotka tulevat minua alle puoli metriä lähemmäs. Itse asiassa, nyt kun minulla on mahdollisuus, niin kai sinä nyt sitten menet kanssani illalla johonkin?
  Ilkan sydäntä riipaisi...
  - Jos olen vapaa ja jos minulla on aikaa. Kai minä voin luvata.
  - Kai tunnet paikkoja paremmin kuin minä. Kai me sitten menemme myös meille jatkoille? Mummo asuu alakerrassa ja on melkein kuuro.
  Tytön posket oikein punoittivat innostuksesta.
  - Jaa..., epäröi Ilkka.
  - Kuunneltaisiin kaunista musaa, tanssittaisiin ehkä...
  - Niin no...
  - Rakasteltaisiin ilman ehkäisyä...
  - Jjjaa...
  - ...mentäisiin naimisiin, saataisiin lapsia, elettäisiin onnellisina elämämme loppuun saakka, jooko?
  Ilkan olisi tehnyt mieli huutaa. Tyttö olisi ollut niin helppo nakki, niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana! Pian hän ei muistaisi äskeisestä keskustelusta enää mitään, koska sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kaikki olisi aloitettava alusta.
  Tuntui kuin joku olisi hengittänyt Ilkan niskaan: tuuli oli jälleen tekemässä tuloaan.
  Pitemmittä puheitta Ilkka tarttui tyttöön tukevalla myötäotteella, vetäen tämän lähelleen. Ilkka siirsi aitoon italialaiseen tapaan kätensä tytön vasemmalle rinnalle ja liu'utti kätensä epäröimättä paidan sisälle. Ilkka siirsi nopeasti toisella kädellään kahden penkin välisen käsinojan pois tieltä, ja kumosi tytön alleen. Hän alkoi huutaa ja kirkua välittömästi, mutta se oli jo liian myöhäistä. Ilkka tunsi vielä vieraan käden nykimässä paitansa selkämystä, mutta kosketuksen tunne hukkui tuulen nostattamaan pahan olon tunteeseen.
 

  - Olen ihan varma, että aikajumpin yhteydessä koettava tuulinen olotila ei ollut aikaisemmin niin kauhea kuin mitä se on nyt. Muistatko, kun puhe oli pyörtymisestä? Näitä kahta ei voi enää verrata. Ajattelepa, kun todellisen ajan periodi alkaa olla sekunnin luokkaa tai sinne päin! Olisimme nauliutuneet tuoleihimme loppuiäksemme, tuntien helvetillistä tuskaa! Ei jum'laudatur, minä en ainakaan aio moista kohtaloa kokea!
  Tuomas oli jokin aika sitten keskittynyt katsomaan etummaisella penkillä istuvaa kaunista tyttöä:
  - Voi, kunpa tuo tyttö tietäisi, mitä teit hänelle 13 minuutin päästä!
  Ilkka tyytyi vain hymähtämään. Ei ollut aika laskea leikkiä, vaikka tätä naurettaisiinkin jälkeen päin, mikäli tästä selvittäisiin. Ilkan silmät eivät olleet enää samat kuin ennen: ne viestivät nyt alitajunnassa versovaa hulluutta, josta äskeinen raiskausyritys oli ollut vakava oire.
  - Sido silmäni, pyysi Tuomas: tee mitä vaan, mutta älä anna minun nähdä noita riivatun juurikkaanpoimijoita! En kestä enää katsoa niitä, olen ne nyt niin monta kertaa nähnyt! Ja tuo kartano... voit olla varma, etten enää ikinä käy missään kartanossa!
  Tuomaskin oli romahtamassa. Hän kiikkui paniikin ja harkitsemattomien tekojen rajavyöhykkeellä. Hän kysyi Ilkalta:
  - Uskotko Jumalaan?
  - En tiedä, uskonko tämän jälkeen. Entä itse?
  - En sulje pois mitään mahdollisuutta, nämä tapahtumat ovat olleet sellaisia, ettei näistä voi tehdä paskan vertaa johtopäätöksiä, jotka hyväksyttäisiin suuressa, tieteeseen perustuvassa maailmassa.
  - Meillä ei ole montaa tuntia aikaa.
  - Entä jos tämä onkin jotain ihme unta? Jos unimaailmamme onkin ainoa oikea maailma, ja tämä "todellinen" maailma on täydellisen kieroutunut, joskin ulkoisesti aivan samanlainen kuin oma, tuttu unimaailmamme?
  - En usko, että pohdinnalla tätä asiaa ratkaistaan. Sano nyt suoraan, miltä sinusta tuntuu.
  - En jaksa oikein vieläkään uskoa tapahtunutta. Koko kavalkadi on teoriassa, paperillakin ihan sairas, järjenvastainen!
  - En tiedä, miten jatkan, Elina on ollut viime aikoina hieman kireä, sanoi joku Tuomaksen edessä vieruskaverilleen. Tuomas lykkäsi pärstänsä istuinten välistä keskustelevien miesten väliin, ja sanoi Elinan miehelle ivaavalla äänellä :
  - Tiedätkö, sinun pitää helliä sitä enemmän, sellaisesta tytöt tykkää.
  Toinen mies kääntyi hetkeksi katsomaan Tuomasta, hänen äänensävynsä oli lähinnä ihaileva:
  - Kuulkaapa... täytyy sanoa, että veitte sanat suustani!
  - Osaan nämä kaikki jo ulkoa, osaatko sinä? kysyi Tuomas Ilkalta.
  - Epäolennaista. Hyvin epäolennaista, virkahti Ilkka, keskittyen vielä kerran miettimään elämän perimmäisiä kysymyksiä ja ajan kulkua.
  - Epäolennaista? ITSE YRITIT RAISKATA TUON EDESSÄ ISTUVAN VIATTOMAN TYTÖN! huusi Tuomas puhjeten nauruun, jota kuvatessa saa olla kiitollinen, että adjektiivi "paskainen" on keksitty.
 

  - Sattuu...
  - Minä en näe enää toisella silmällä, on vain sellaisia ufon kaltaisia kuvioita näkökentässä.
  - Tarvitsetteko apua? kysyi mummo, jonka vierestä Ilkka oli heti siirtynyt Tuomaksen viereen.
  - Mene helvettiin. Kaveri joi ryssänvodkaa, eikä se kuulu sinulle.
  Mummo teki työtä käskettyä.
  - Meillä on ehkä viisi minuuttia aikaa.
  - Joo.
  - Ollaan varmaan aika hassun näköisiä, kun molemmat pyöritetään päitä tällä tavalla.
  - Niinpä... kuin se olotila siitä muka paranisi... ja pidä nyt jumalauta ämmä ne oksennuspussisi itselläsi!
  Mummo totteli jälleen, eikä enää vaivannut miehiä.
  - Parhaamme teimme.
  - Niin.
  - Minusta paras oli se, kun... se, kun kolkkasit kuskin, menit rattiin, kuulutit mikkiin...
  - Ai niin, se: "Kohta vastaamme tulee linja - auto, se on moro, hyvät matkustajat". Heh.
  - Mutta saman tien oltiinkin sitten tässä.
  - Niinpä. Kun olisin edes nähnyt, kuinka paskaksi tämä auto meni. Puhumattakaan sitten... siitä toisesta...
  Miehet nauroivat yhdessä jonkin aikaa, mutta olivat pakotetut lopettamaan, kun nauru alkoi tulla kovin tuskalliseksi.
  - Taas se alkaa.
  - Täältä tullaan, neiti Aika.
  Ajan kulun repivä tuulenpuuska alkoi vihmoa nyt toden teolla. Juuri kun miehet luulivat pahimman aallon menneen jo ohi, alkoikin uusi, entistä pahempi, tajunnan räjäyttävä virta.
  Tuskin koskaan saamme tietää, mitä todella tapahtui Tuomas Örlingille ja Ilkka Puustiselle tämän jälkeen. Rukoilkaamme vain, ettei sitä ikinä satu meille. Ilkka Puustiselle tämän jälkeen. Rukoilkaamme vain, ettei sitä ikinä satu meille. Vain, ettei sitä ikinä satu meille. Ikinä satu meille. Tu meille. Ille. Le. E. E. E. E. E.E. E. E.