En jaksa tässä ruveta esittelemään itseäni, sillä nimelläni ei ole merkitystä. Toimin vain lakeijana, kertojana, tai oikeammin minun on pakko toimia, koska Kokko ei enää ole tavattavissa. En uskalla väittää, että hän olisi kuollut: jotenkin minusta tuntuu, että kuolemaksi kutsuttu jokamiehen ja -naisen juttu olisi liian rahvaanomaista hänenkaltaiselleen suurpersoonalle, maailman-kirjojen mullistajalle.

  Kuka Kokko, kysytte te. Teillä on toki oikeus olla tietämättömiä, mutta mitä ikinä teettekään, älkää tulko minulle sanomaan, millainen se mies oli, sillä meikäläinen tuntee hänet paremmin kuin kukaan muu. Elämänsä aikana sinulla voi olla  korkeintaan yksinumeroinen määrä ystäviä: muut jäävät aina pelkiksi sivustakatsojiksi, vastaantulijoiksi, selkään-taputteleviksi mukakavereiksi, joiden kalenteri sattuu olemaan täynnä aina kun alamäkesi alkaa.
  Kokko on helvetin kova jätkä, ja jos joku väittää muuta, niin päihin tulee ainakin minun rystysistäni sille mikkihiirelle takuuvarmasti. Vielä kasilla Kokkoa potkittiin päähän ehtimiseen, mutta eräänä päivänä en viitsinyt kuunnella enää sekunnin vertaa sitä jatkuvaa nälväämistä ja takille syljeskelyä. Lopetin sivustakatsomisen kuin mies ainakin, ja niin minusta tuli Kokon suojelusenkeli. Murjoin Antikaisen päätä naulakkoon niin kauan, kunnes se kulli tajusi, kuka on kenkin yläpuolella. Lääkäri oli kuulemma myöhemmin sanonut, että Antikaisen kalloa olisi voinut nuuskata pillillä. Mutta oli miten oli, en kadu sekuntiakaan: opetukseni jälkeen eivät kofflippiskundit enää muodostaneet ainuttakaan rinkiä Kokon ympärille välituntisin. Tavoite oli saavutettu. Vähän aikaa kävivät friidut katkerina tilittämässä sitä, miten minun olisi tarvinnut ymmärtää Antikaista: se oli muka pohjimmiltaan tosi herkkä ja tunteva jätkä, jolla on vaan väkivaltainen, juoppo isä. Mutta miksi semmoisen pitäisi kiinnostaa? ”Mä saan tehdä näin, koska mulla menee kotona huonosti”? Antavatko säälittävät perheolot tekosyyn kiusata fyysisesti heikommalta aivo pellolle?
  Paskan marjat.
  90-luvulla sellainen yksi muskelimasa, tappelija, haamukirjoitti muistelmakirjan, jonka tuhannet suomalaiset ostivat ja lukivat. Otti kaaliin moinen yleisöryntäys. Ihan kuin ihmisen kovuuden mittaisi se, miten monta pärstävärkkiä saa rullattua omien rystysten avituksella. Ja kun on tarpeeksi syystä tai syyttä aiheutettuja mustelmia takana, niin voi kirjoittaa “elämänkokemuksistaan” oikein kirjan.
  Hurraa ja tap tap. Helvetti! Kaikenmaailman lihasten- ja kauneudenpalvojat saisivat tavata Kokon, niin saisivat vähän makua todellisesta Kovasta Jätkästä! Olen ylpeä, kun saan olla hänen ystävänsä, olen ylpeä, kun saan kirjoittaa hänestä. Toivottavasti vuodatuksestani jää edes jotain teidän farkkuidioottien cortexiin.
  Kokko. Kuulostaa typerältä, vai? Okei: kun kerran olette tottuneet niihin englanninkielisiin sankareihinne, niin kieltämättä joku kokko saattaa kuulostaa typerältä. Siinä on taas yksi hyvä syy potkia miestä päähän. Sitten menette kotiinne katsomaan huonoja jenkkileffoja ja valitatte anonyymeinä tv-palstoilla ja Internetissä, ettei suomen kieli kuulosta “luontevalta”. No helvetti: jos ei nappaa Kokko, niin lopettakaa se mariseminen ja menkää sinne rapakon taakse, onnen kultalaan, isänmaanpetturit, mutta älkää vittu tulko minulle valittamaan siitä, että päähenkilön nimenä john olisi parempi kuin erkki.
  Että ihan tällaisia perusasioita näin alkuun.

  Homojutuistahan se lähti. Kokko leikki esikoulussa aina tyttöjen kanssa. Twist-naru oli kuulemma jees, ja omatekoiset Barbienukke-draamatkin koki poika aikasmoiseksi emmerdaleksi. Ironista kyllä, lopullinen aasinselänkatkaisija ilkiöille oli se, kun Kokko toi kouluun Kiss-Kiss - karkkeja. Eihän sellaisten syöjä mikään heteroseksuaali 9-vuotias voi olla! Voi preskels, kun voivat kakarat olla julmia isolla J:llä. Hitlerit, Milosevicit, Aminit sun muut eivät ole mitään idioottimuksuihin verrattuna, ja totisesti toivon, ettei ole lasten kaltainen Jumalan valtakunta.
  Eikä sadismi tietenkään yläasteella hellittänyt. Oletteko muka koskaan kuulleet sellaisesta tapauksesta, jossa ala-asteella kiusattu muuttuu yläasteelle astuessaan yht’äkkiä kaikkien parhaaksi kaveriksi? Älkää unta nähkö.
  Seiskaluokan paikkeilla huomasin jo, että Kokosta kasvaisi jotain todella suurta. Mutta ei piilevä nerous tietenkään vainolaisia hetkauttanut millään lailla. Antikainenkin roikkui mukana aina kympin kevääseen saakka: eikö sitä aivovammaista epäihmistä olisi saanut erityisluokalle jo aikaisemmin, nimim. ”Kysyn vaan”.
  Kerran Kokko oli koulumatkalla kerännyt koivikossa vihreitä kirvoja päähänsä. Niin: enkä siis tosiaankaan tarkoita matkaa koulusta kotiin, vaan nimen omaan kotoa kouluun! Heti aamuisten liikuntatuntien alussa Kokko tuli luokseni, osoitti vihreitä ällötyksiä kuhisevaa päätään ja ilmoitti, että “ne ovat ystäviäni ulkoavaruudesta!”
  Kommentti kaikui myös väärille korville, ja jeesus sentään, miten se kaksoistunti loppui. Kokolle syötettiin väkisin  pikkukiviä puolirituaalisin menoin, minkä kukkuraksi häntä kieritettiin pihalla niin totaalisesti, että uusi raitapaitakin meni kirjaimellisesti ihan vereslihalle.
  Lukiossa Kokko sitten alkoi löytää itseään. Ennen lopullista kypsymistä nerouteensa eli hän noin vuoden kestäneen bisnesmies-vaiheen, lyöden koulutovereidensa kanssa toinen toistaan pimeämpiä vetoja. Koulusta hän saattoi palata kotiin nelinumeroisen summan rikkaampana kuin aamulla.
 Kuningasvedon muistan varmaan loppuikäni: Kokko söi sammakon kutua kymmenien silminnäkijöiden todistaessa ja yökätessä vieressä. Tarpeeksi netottuaan hän kutsui minut kaljalan kautta kotiinsa ja esitteli kehittämänsä plasman, joka muistutti sammakon kutua, muttei sitä ollut lain. Erittäin herkulliselta maistuvaa valekutua täydensi ruskeaksi värjätty, hieman sokeroitu vesi, joka antoi pikantin säväyksen placebokudulle paitsi visuaalisessa, myös kulinaarisessa mielessä!
  Kokko on täysin knockout jätkä.
  Lukioaika oli muutenkin täysin mieletöntä. Idioottiporukka oli jo sirpaloitunut nuorisovankiloihin, sosku- työkkäri- ja laitoskierteeseen sekä “ammattikorkeakouluihin”. Salli mun nauraa. Mutta Kokolle jäi nyt vihdoinkin tilaa hengittää. Hänelle muodostui neljän vuoden aikana aivan omanlaisensa, täyskahko huumorintaju, joka oli mitä ilmeisimmin muokkaantunut vuosien mittaan kymmenien turpiinottojen, kannustavan perheen, kohdattujen älykääpiöiden ja satojen alas riuhdottujen housuparien sulatusuunissa.
  Me olimme yhtä pataa, oppilaskunnan hallituksen Majakka & Perävaunu. Oluella käytiin moneen otteeseen, yhdellä kerralla tuli jopa muuan Itkonen vähän niin kuin pyytelemään anteeksi menneitä, puhkihumalassa tietenkin. Ah: muistan vieläkin Kokon tyynen vastauksen: “Haista sinä jätkä paska. Sulla oli yksi mahdollisuus, mutta sä oot kussut sen!”
  Itkosen naama oli näkemisen arvoinen, ja silloin tuntui tosi hyvältä.

  Siitä huolimatta, että Kokko leikki kakarana aina tyttöjen kanssa, ei hänellä koskaan oikein ollut seksuaalista flaksia naispuolisten henkilöiden kanssa. Taisivat muijatkin pitää Kokkoa hieman hassuna, välttämättömänä pahana. En minä tiedä: tyttöjen välinen kiusaaminen on jotenkin niin erilaista kuin poikien. Selän takana vain kuiskivat, kunnes puukottavat sopivalla hetkellä. Ovat valmiita odottamaan vaikka monta vuotta saadakseen kostonsa.
  Käsittääkseni Kokko aloitti Ne Hommat vasta siinä 25 vuoden iässä. Näin hän minulle ainakin kertoi: mikä syy hänellä olisi ollut valehdella? Ei hänellä ollut ikinä mikään kiire missään asiassa, ei minulta mitään salattavaa. Hän oli vain marssinut lääkärin pakeille, ottanut kulhosta kourallisen ilmaiskondomeja, sanonut lähinnä tattis, mä meen paneen, moi.
  Leena taisi olla ainoa, jonka kanssa Kokko onnistui. Lennu oli hieman semmoinen hurja muija. Ämmäksi tuo ”Wuthering Vulvas” - tyttöbändin basisti itseään perin usein tapasi kutsua. Varmaan hän Kokosta tykkäsikin, mutta jälkikäteen olen miettinyt parhaan ystäväni ainoaa julkista suhdetta aivan uudelta kantilta, ja olen tullut siihen tulokseen, että Kokko saattoi hyvinkin purkaa koulukiusaus-(ei: -kidutus on parempi sana) traumojaan heilaansa. Lennu oli välillä aikamoista filtteriä Kokon ailahdellessa, sai suodatettavakseen monen näköistä oikkua. Mutta maltilla se nuori nainen pärjäsi, hän oli melkoisen fleksiibeli ja tarvittaessa myös räväkkä. Vanhempikin hän oli, yli kolmenkymmenen.
  Lennu teki kohtalokkaan virheen ajaessaan päänsä aivan kaljuksi. Muotia tai ei, Kokko ei lämmennyt sille ajatukselle, että Urho Kekkonen ottaisi häneltä suihin. Kiivaitakin keskusteluja käytiin, mutta Kokko piti päänsä, Lennusta puhumattakaan, ja niin erikoislaatuisten ystävysten tiet lähtivät kulkemaan eri suuntiin.
  Mutta meidän kujeemme säilyivät. Keskinäinen siteemme pysyi niin vahvana, että melkein jo harkitsin homoksi ryhtymistä.
 
 

  Edellisen perusteella saatatte ehkä kuvitella, että olen väkivaltainen, pohjimmiltaan katkera macho tms. Kieltämättä aloitin kertomukseni raadolisimmasta ja vihaisimmasta päästä, mutta miten muuten voisin kuvata sitä kaikkea paskaa, mitä Kokko on joutunut nielemään, sekä omaa inhoani täysin käsittämätöntä väkivaltaa kohtaan: enkelikiiltokuvista kootulla dioramalla, vai? Vastaan kyllä lyöntiin lyönnillä, mutta älkää luulkokaan minua aloittajaksi. Onko synti olla lyhytpinnainen ihminen? He ovat kuulkaa tavallisen aliarvostettua väkeä. Aina lässytetään sitä, että hellanlettas kun tuolle meidän juusolle pitäisi antaa oikein urhoollisuusmitalli, hän kun pystyy sietämään monta tuntia vittuilua ennen kuin sanoo, että oletkos siinä.
  Minäkin kyllä yritin venyttää yhteen aikaan rajojani, mutta en pystynyt. Ei elvistelevää pallipäädialogia korvan juuressa viitsi loputtomiin kuunnella. Jo ekaluokalla huomasin helvetin hyvin, että kun löi kerran, niin kyllä hiljeni kumilangalla nippaaja. Ei ole mitään järkeä jäädä kuset housuissa odottelemaan, että jeesus tulee.

  Jaha, vuokraemäntä oli näemmä taas tiiraillut Kokkoa oikein kiikarilla, perätikö kaukoputkella:
  - Hyvä kun tulit. Hän ei ole pitkään aikaan ollut ulkona, ehkä voit jotenkin ryhdistää häntä.
  - Niin: jos nyt ajatellaan sitä, että kaksinkertaistit hänen vuokransa tuossa muutama kuukausi sitten, niin olisi varmaan aika kohtuullista olettaa, että tarvittava ryhdistys tulisi kaupan päälle.
  Tätä en suinkaan sanonut, kunhan pidin mahassani. Tyydyin vain hymyilemään typerästi, lähdin jatkamaan matkaani paritalon toiselle puolelle, ämmä jäi haravoimaan vaahteranlehtiä. Tarkisti varmaan senttimitalla senkin, mistä kulkee hänen ja Kokon piha-alueiden raja, leikaten saksilla sille varisseet lehdet puoliksi.
  Mutta olisi typerää odottaa, että Kokon kaltainen kundi mitään lehtiä haravoisi. Sen sijaan hän voisi hyvinkin värkätä vanhasta lentokoneen roottorista suuren tuulettimen, joka puhaltaisi lehdet Eeva-Leenan pihan puolelle. Saisi siinä lehteä kerrakseen, koronkiskuri, ja kuukausiliitteet kaupan päälle!

  Kokko tuijotti minua pöydän, juustosämpylien ja puhkirasvoittuneiden pizzalaatikoiden takaa. Hänen kalpoiset kasvonsa olivat alkaneet saada jo vihreitäkin sävyjä - toivottavasti se johtui valaistuksesta. Aneeminen hän oli, mutta Kokko. Hankkiuduttuani eroon kengistäni ja takistani istuin häntä vastapäätä.
  - Morjens. Pitkästä aikaa.
  - Moromoro!
  - Ota sänpylä.
  - Ehkä otankin. Mites treffit?
  - Ei kuulu sulle.
  - Aha, annas kynä.
  - Kuin?
  - Lisäänpähän muistikirjani “Kokon asiat, jotka eivät kuulu minulle”-osastoon yhden ranskalaisen viivan. Saman tien voisit jo tuossa ovella antaa jokaiselle sisääntulijalle sellaisen listan, jossa lukee, että minun kanssani saa puhua ainoastaan säästä ja siitä, onkos ne lomat jo pidetty. Vai onko sinulla jokin ihme yksinoikeussopimus Nykypostin kanssa, että naisasioistani puhun vasta seitsenkymppisenä suuressa juhlanumerossa? Hä? Tai ehkä en olekaan tarpeeksi tuttu, jotta ilkeäisit puhua minulle “näistä asioista”, mitä. Eihän me ollakaan tunnettu kuin jotain 20 vuotta. Oletko koskaan ajatellut, kuinka pirun tylyä on sanoa toiselle, että ei kuulu sulle. Se on eri asia, jos olisin mulkeromarko mokkoaivo. Minä voin hei hakea tänne vaikka saman tien tuolta metroasemalta kymmenen opotunneilta tuttua sarvijaakkoa ja niille voit ihan vapaasti sanoa, että ei kuulu sulle. Mutta mulle et tuota tee, sovitaanko.
  - Huomasitko muuten äsken, sanomani yhteydessä, poskieni paikkeilla semmoisen oudon nyinnän, joka ei liene sinulle tuttu. Elohiiri se ei ollut, vaan oletko joskus kuullut semmoisesta asiasta kuin “hymy”?
  - Joo, siitä on ollut juttua joskus kauppiksen markkinointitunneilla, mutta jokapäiväiseen elämään semmoinen pelleily ei välttämättä sovi.
  - Ehkei. Mutta olennaista onkin se, että hymyyn liittyy usein myös ironia. Tiedätkö mikä semmoinen on?
  - Se on kreikkalainen ruokalaji, jossa on häränpihvi ja munakoisoa. Suositellaan syötäväksi bouzouki-musiikin säestyksellä.
  - Vanha kaveri, et ole kyllä miks’kään muuttunut!
  - Kuten myös et! Kokko, senkin pieru!
  Halasimme toverillisen halauksen, emme olleet nähneet toisiamme pitkään aikaan. Kokko oli värkkäillyt tahollaan omiaan siinä missä minä olin käynyt iltakauppista, välillä shakkikerhossa rentoutuen. (Pitivät muuten aivan uskomattomia “tornitus”bileitä nuo kerholaiset: kerrankin hallitseva piirimestari alkoi keskellä tanssilattiaa masturboida keskimääräistä suurempaan lähettinappulaan).
  - Tästäkin on aina vaan ollut juttua.
  - Niin.
  - Että tavataan sitten joskus kaljan merkeissä, nyt on hirmukiire, pakko mennä, moi.
  - Yleensä tuo “sitten joskus” ei koskaan koita.
  - Ei niin. Mutta nyt meikäläisellä on näyttää jotain, mitä ei varmaan ole koskaan ennen tullut sulle eteen!
  - Hei: muistanet, että me käytiin samaa lukiota. Viimeistään siitä unohtumattomasta “Mozartin metafyysinen kakkakikkare” - källistäsi saakka olen ollut valmis odottamaan teikäläiseltä aivan mitä tahansa.
  - Hyvä on!
  Kokko vihelsi.
 
  Makkarin puolelta, tunkkaisen pimeyden keskeltä, alkoi kuulua astmaista vinkunaa. Kohta keittiöön saapui jotain aivan uskomattoman pientä ja rumaa. Se ei ollut Mattiesko Hytönen, vaan omituistakin omituisempi koira, mitä ilmeisimmin (ja vähintäänkin) sekarotuinen. Monista buldogin tyyppisistä koirista sanotaan, että se on “semmoinen seinäänpäin juossut”, mutta tämä tapaus oli varmaan koko ikänsä hakannut päätään muuriin. Ilmankos, sillä tämän pikkuperkeleen silmätkin tuntuivat olevan upotetut kuonovärkin satojen poimujen -ei, helttojen!- uumeniin kuin marmorikuulat muovailuvahaan. Eihän napakaan näe koskaan päivänvaloa, jos kantaja sattuu olemaan kovin lihava.
  - Kokko ei helvetti! Eivätkö labbikset tai vaikka spanielit riitä! Vinttikoiratkin vielä ymmärtää tuon rinnalla. Tietääkö sekään niinkuin yhtään, mitä se on tekemässä?
  - Ei välttämättä. Katso, nyt se saa taas kohtauksen!
  Hetken se marisi koirien kielellä (?), aivan kuin se olisi pumminut meiltä kymppiä. Kun se otti tukiaskeleen sivulle, sen etutassun nivel muljahti selvästi asianmukaiselta paikaltaan, vain palatakseen sinne saman tien takaisin. Seurasi kimakka viukaus. Kokon naamalla värähti virne, ja hetkessä koirantapainen alkoi kuolata sanoinkuvaamatonta, limaisaa hyytyä. Välillä se vuosi muovisäkkikuteista tehdylle räsymatolle aivan virtanaan, estoitta, mutta silloin tällöin räkäknääli jäi roikkumaan kirsuun kuin puuhun jämähtänyt laskuvarjohyppääjä.
  Minulla oli täysi syy uskoa, että sen otuksen kaunein kohta oli hännän alla.
  - Tämä ei nyt ole ihan tervettä. Onko tuo möllikkä sitä mitä luulen?
  - Itse asiassa kyllä. Tuossa muutama vuosi sitten kiinnostuin geenimanipulaattiosta, ja yksi koe vain johti toiseen. Eikä ole kukaan pahemmin perään kysellyt, on tämä sen verran omaehtoista camelboots-työskentelyä. Itse olen itseni saanut suosta nostaa. Ei ole tippunut B-tutkintoja, luentopyyntöjä yliopistoista, avustuksista puhumattakaan. Justiinsa viime viikolla tuli A.I.Virtasen rahastolta negatiivinen päätös.
  Suurin osa tuosta valui ohi korvieni, kun katsoin elukan tuskaisaa vääntelehdintää.
  - Etkö näe, että eläin kärsii!
  - Rohkeneeko tuota nyt edes eläimeksi väittää. Tuon mörriäisen pitäisi opiskella kymmenen vuotta Yalessa, jotta se saisi eläimen arvonimen. Eläimmyys olisi sille jotain ennenkuulumattoman luksusta. Ja sen liha muuten maistuu aivan uskomattoman pahalta!
  - Siis äijä olet sitten syönytkin tuota? Hyi sun haakelperi! Eikös tuo nyt ole aika kiinalainen juttu?
  - Joosiis en minä tuota ole syönyt.
  - Et tuota ole syönyt? Väitätkö muka, että tuommoisia samanlaisia on täällä jossain enemmänkin, fölissä?
  - En suoranaisesti. Loin väittämäni tuon olennon esimuotojen perusteella. Sinun lahjettasi hässii tällä hetkellä tosi pitkällisen DNA- ja RNA-ruljanssin pahalta maistuva konkluusio. Tuo veijari on muistaakseni kahdennentoista yritelmäni tulos... aivan ensimmäinen versio oli ihan vaan semmoinen karvaisen kengurupallon näköinen pullero, jolla oli vain yksi silmä yläpäässä ja peräaukko arvaa kummassa päässä. Käytännössä se osasi vain nähdä ja ulostaa. Mutta parempi katsoa kuin kakata!
  - No kuoliko se?
  - Tottakai kuoli. Nälkään nimittäin. Ei sillä ollut suuta, jolla se olisi voinut syödä. Loppuvaiheessa se tärisi kuin horkassa, käytinkin sitä rentoutustyynynä. Designin myin ruotsalaiselle lastenhuonekkaluliikkeelle, ja nettosin muutaman tonnin.
  Äpäräkoirakkaan kiihtyvä nuuhkinta ja kiimankatkuinen mielenkiinto Top Man-kenkiäni kohtaan alkoi ottaa luonnon päälle.
  - Hyi hittolainen! Käskese pois!
  - Laido, irki!
  - Mikä?
  - Laido.
  - Olisiko ihan hirveän epäkorrektia tiedustaa, mistä ihmeestä olet tuon nimen repinyt.
  - Se tulee kuule ihmismielen pahimmista ja pimeimmistä syövereistä... no ei vaineskaan, helpostihan tuo juontuu. Sanos, mikä se avaruudessa uraauurtanyt venakkoira oli?
  - Laika.
  - Aivan oikein. Mutta nyt tulee vaikeampi. Mikä on aina sarjakuvissa ja elokuvissa se helvatullisen vihainen ja väkivaltainen kusipäämastiffi, jolla on kaulapannassa ulospäin työntyviä piikkejä, ja joka syö niin postimiehiä kuin mormoneja aamupalaksi?
  - Ei nyt tule mieleen.
  - No Fido tottakai! Ja kuulepa Rufus...
  - Minähän sanoin, ettei nimelläni ole merkitystä!
  - Okei. No Marko: kun ne nimet yhdistää, niin syntyy...
  - ...Laido. Joo joo, ymmärrän. Tulee mieleen ihan se italialainen B-kauhupätkä, jossa risteytetään Hitler ja Mussolini, ja tuloksena sieltä tutkimuslaitoksen kuvusta marssii Musstler-niminen kahelissimo.
  - No mikä tuommoinen leffa nyt on, en ole ikänä kuullutkaan.
  - Se nyt on semmoinen harvinainen, Hollannista minäkin tilasin, ja maksoi kolmesataa.
  - Varmaan oli joka markan arvoinen.

  - Kaksi palaa, niinhän se oli?
  - Kaksi palaa.
  - Maitoakermaa?
  - En käytä enää.
  - Onk’ sust’ tullu’ neekeri!
  - Ei. Kerros nyt kuule ihan kansankielellä, mistä tuo idioottikoira oikein on tullut.
  - Isi isi mistä laidot tulee, vai?
  - Aivan.
  Kokko kutsui Laidon luokseen ja alkoi silittää, lässytellä ja höttyytellä sitä. Tämän johdosta hänen seuraava repliikkinsä kuulosti hassun leikkisältä, ihan kuin olisi miesi pikkuvauvalle tilittänyt.
  - No joo, eihän siitä mitään tulisi, jos hakisin kaavat tuolta labrasta: et sinä niitä tajuaisi. Mutta sanotaan nyt näin ylimalkaisesti, että tämä villikko on aika tarkkaan sekoitus dobermannin, rottweilerin, belgianpaimenkoiran ja norfolkilaisen bulldozerin hukkaDNA:ita.
  - Oho! Että oikein neljä! Eikös se mene jo aikamoiseksi hiusten, tai paremminkin koiran siittiöitten, halkomiseksi?
  - Käytännössä kyllä. Periaatteessa Nobel on jo perstaskussa, mutten toistaiseksi uskalla julkistaa tätä juttua, koska en oikein itsekään vielä tiedä, mitä kautta sain tämän hardcore-Ressun aikaan. Tuuria oli aika paljon matkassa. Olin itsekin aika äimänä loppuvaiheessa, kun ottaa tosiaankin huomioon sen, ettei nyt puhuta mistään koiran sperman sekoittamisesta teelusikalla!
  - Hei, mä syön nyt!
  - ???
  - Mutta jatka vaan, ole hyvä.
  - Ala-asteelta muistat varmaan muutakin kuin ne kymmenet omankäden keisarit, joiden naamarustojen DNA:t taisit muokata ihan manuaalisesti, elikkä ihmisbiologiatunnit.
  - Minä muistan kuule vaikka mitä.
  - Aloittiko Koskinen teidänkin ryhmällä niin, että piirsi taululle ympyrän, sanoen samalla, että tähän tulee nyt sitten niitä siittiöitä?
  - Aika tarkkaan.
  - Niin katsos. Näin jälkikäteen ajateltuna se äijä oli yhtä testosteronia, häneltä jäi ihan ohimennen huomaamatta sellainen pikkuasia kuin...
  - ...munasolu.
  - Just det!
  - Sehän kuittasi koko jutun sanomalla ihan tunnin lopussa suurin piirtein, että “Ja te tytöt: te alatte sitten joku päivä vuotaa verta!”
  - Tosi kannustavaa.
  - Sasse.
  - No, joka tapauksessa! Estrogeenisirkuksestahan tämäkin lähti, tarkemmin sanottuna mummolasta, jonka ullakolle eksyin etsimään vanhaa, kouluaikaista kirvaesitelmääni. Salaperäisen, pölyttyneen piirongin uumeniin vilkaistessani minulle selvisi, että isoisäni oli aikoinaan ollut kokopäiväinen perverssi: hän oli saanut jostain käsiinsä vanhoja, Lenita Airiston käyttämiä kuukautissiteitä ja varastoinut ne. Hyvin taiten vieläpä, koska kaikki nuo artefaktit oli dokumentoitu lodjun pohjalta löytyneihin muistikirjoihin tuntien tarkkuudella.
  - Kokko: olet sairas.
  - Riippuu miltä kantilta katsotaan. Katsos kun esim. minä en  usko, että jalostuksen avainkäsite on lauhkeushakuisuus. Tempperamentikkaan geenin on aina oltava mukana: ilman sitä olisi ihmiskuntakin tuhoutunut jo aikaa päiviä sitten.

  - Tästä sinne pääsee.
  - En epäile.
  Ovessa oli kolme varmuuslukkoa. Se oli itse asiassa enemmän kuin pelkkä ovi: se oli suunnattoman raskas, metallinen portti, joka olisi varmasti pystynyt pysäyttämään taakseen ainakin kymmenen huvikummullista Peppi Pitkätossuja. Ilmeisesti megaovi oli suunniteltu alunperin pommisuojakäyttöön.
  Mutta kun se aukesi, ulvahti toiselta puolelta sieraimiimme uskomattoman roisi, jumalattoman sietämätön haju.
  - Oletko koskaan tuntenut keskeneräisen koiran tuoksua? Et tietenkään ole... tähän saakka.
  Pakotin itseni vilkaisemaan Kokon suuntaan varmistaakseni sen, ettei hän matkamme varrella ollut muuttunut keneksikään muuksi.
  Tämä äänieristetty huone oli oikea kennelin irvikuva, sillä sinne oli häkitetty ja numeroitu aikaisemmat, paikka paikoin hyvin epämuodostuneet koevedokset Laidosta. Suoraan sanottuna ne kaikki olivat hädin tuskin hahmotettavia karvamöykkyjä, jotka pitivät alistunutta, vain hyvin etäisesti ihmisen parhaan ystävän mieleen tuovaa älämölöä. Aivan kuin joku olisi tehnyt kännispäissään savesta koiria ja sessionsa päätteeksi sammunut niiden päälle.
  - Niitä ei uskalla pitää vapaana, sillä ne ovat hyvin arvaamattomia. Viime viikollakin tuo nelonenkin söi jälkiruuakseen kuutos-paran etutassun: Best-iniä taisi olla ruokakupissa liian vähän tai jotain.
  - Kyllä on futurististen näköisiä luuserikoiria! Erikoisuuksia tavoittelevat boheemityypit maksaisivat kuule noista ihan hunajaa!
  - No periaatteessa kyllä. Tai sitten rakkiparat voisivat ihan surutta lähettää itsestään Polaroid-kuvat läänin taidetoimikunnan apurahajaostolle: seuraavana päivänä olisi kymppitonni tilillä heti!
  Siinä lekkeröidessämme oli Laido kömpinyt piilostaan ja ujuttautunut läheisyyteemme. Kääntyessäni pelästyin itseltäni paskat puntteihin, kun huomasin sen tuijottavan minua pöydän päältä.
  - Oho: ovi jäi vissiin hieman raolleen.
  - Ei hätää. Se haluaa vain leikkiä.
  Se kallisti hieman päätään. Normaali koira olisi moisesta eleestä eittämättä söpöntynyt, mutta totuuden nimissä on sanottava, että kekkapäinen Laido kertakaikkisessa susirumuudessaan lie viimeinen asia, jonka soisi palaavan kotiin.
  Mutta vot! Aivan yllättäen olin havaitsevinani sen rähmeisissä tihrusilmissä outoa kiiltoa, ohikiitävää magiikkaa. Kyykistyin katsomaan sen surumielistä katsetta hieman tarkemmin. Läähättävä hengitys vihmoi poskipäitäni, ja umpikuvottavan, ulvontuoksuisen hajun keskeltä pystyin puhumaan vain vaivoin:
  - Ei se välttämättä mikään täys’idiootti ole. Sillä on nimittäin aika lempeä katse. Ihan kuin sillä olisi alkeellinen äly.
  - Paskat sillä mitään älyä on.
  Kokko potkaisi Laidon sivumma. Se vinkaisi kylppärilelun lailla.
 
 

  Siitä on nyt noin kuukausi. Parin korttelin päässä sijaitsevalta leikkikentältä oli löytynyt epämääräinen kasa verisiä möykkyjä, jotka yhdessä olivat joskus olleet pikkutyttö nimeltä Johanna. Tutkimusten alusta saakka oli ollut selvää, ettei tyttöä ollut repinyt kappaleiksi ihminen, vaan jokin kynsikäs könsikäs, koiraan tai peräti karhuun viittaava.
  Voin kertoa, että kahtena tragedian jälkeisenä iltana oli leikkikentällä ja sen kupeessa olevassa lenkkimaastossa ollut vähän tavallisen hiljaista. Mutta jo viikon kuluttua olivat tuoreemmat otsikot vallanneet ihmisten mielet: pikkuhiljaa oltiin palauduttu arkipäivään, totuttauduttu “Ei se kuitenkaan minun kohdalleni satu” - ajatukseen.
  Koko kaupunkia ravistelleen murhenäytelmän keskipisteeseen joutui tahtomattaan eräs lähiöalueen reunamalla asusteleva sotilasmestari evp. Kultaisesta menneisyydestä muistuttava maastopuku oli yllään tuolla juopottelevalla ja katkeroituneella ex-suojatyöläisellä joka hela päivä. Nuorille kolleille hän oli joskus taannoin ollut jumala ja jeesus kahdeksan kuukauden sykleissä, mutta nyttemmin parru oli enää sairas äijä saatana, joka ikisen kunnon ihmisen vihan, vähintään inhon, kohde. Syystä, tottakai: aina se puheli rasvaisia, käsittämättömiä tai rasvaisia ja käsittämättömiä juttujaan, antaen häiriintyneen saksanpaimenkoiransa remmeltää vapaana. Kerran joku allergikko huomautti ohimennen asiasta, mutta siitähän seurasi heti pus’kii! Eläin oli levoton ja säälittävä, viesti enemmän isännästään kuin itsestään. Hulvaton sanaleikki ”Kapiaisella koira kapinen” päätyi kuulemma ihan päiväkodin yhteisleikkeihin saakka!
  Yleensä ehdin oikaista hyvissä ajoin kadun toiselle puolelle, kun näin sen kirotun äijän siintävän horisontissa susikoiransa kanssa. Mutta auta armias, jos minut yllätettiin nurkan takaa ja jouduin ohittamaan ne arvaamattomat pedot alle kahden metrin päästä. Aina piti kävellä mahdollisimman slow motion, silencio. Yksikin vähän normaalimpi liike, niin häntä luiskahti välittömästi koipien väliin, ja vähintään kymmenen minuutin kapelli oli alkava takuuvarmasti. Legenda kertoo herra sotilasmestarin joskus valittaneen pokkanaamalla taloyhtiön kokouksessa siitä, miten seinän läpi kuulunut yläkertanaapurin pieru oli äidyttänyt herkkähipiäisen ja kaikenlaisille kommarivaikutteille alttiin Pontuksen haukkumaan kaksi päivää putkeen.
  Vieläkin pistää korpeamaan ihan mielettömästi, vaikka näin jälkikäteen muisteleekin! Äijä perusteli lemmikkinsä ailahtelevan käytöksen aina niillä iänikuisilla, “No! Etkö näe, että se pelkää!”-, “Ei tartte pitää ton väristä takkia!”- tai “Hyvin suojelee isäntäänsä poika” - tyyppisillä aivokuolleilla idiotismeilla. Ei tainnut sillä maailmanomistajalla edes olla talutushihnaa, ainakaan en koskaan semmoista nähnyt.
  No, se koirarauniohan oli ilmiselvä syyllinen raateluun, ainakin yleisen mielipiteen mielestä. Alituisen louskuttamisen vuosien mittaan kypsyttämät äijänköriläät ottivat kaksi päivää tapaus Johannan jälkeen kusipääschäferin kiinni ja viiteen pekkaan sitoivat sen kiveksien ympärille kumilangan. Mahtisonni oli huutanut naama tulipunaisena, mutta tuloksetta. Muilutuksessa mukana ollut isännöitsijä vain sanoi, että vaikka gustav hägglund julistaisi meille kaikille fatwan, niin tämä koira lähtee ajelulle just nyt.

  Poliisi tutkii sekä raatelu- että lynkkuutapausta edelleenkin perin pohjin, mutta vain minä tiedän totuuden.
  Nimittäin eräänä päivänä arkirutiinini katkaisi Kokon puhelinsoitto. Luurista kuului varsin epäkokkomainen, ennenkuulumattoman hätääntynyt ääni.
  - Se oli pari päivää kadoksissa.
  Rakkaat ystävät, olisi teitä aliarvioivaa lähteä sana kerrallaan käymään läpi keskustelumme kulkua. Se jäi kesken, mutta minulle tuli silti selväksi, ettei Kokko ollut aikeissa hylätä ”Alfredin palkinnon arvoista projektiaan”. Megalomanian merkkejä itävän itsevarmuutensa keskeltä hän oli alkanut sinutella maailman arvostetuinta palkintoa.
 Viitenä päivänä peräkkäin kävin hänen talollaan, mutta tuloksetta: mies, koira ja koirakkaat tuntuivat häipyneen jäljettömiin. Ikkunoihin oli kliistrattu mustaa pahvia, sisälle ei nähnyt.
  Kuudennella reissullani katsoin parhaaksi mennä talon sisälle Eeva-Leenan avaimilla. Kuten odotettua, kukaan tai mikään ei ollut paikalla muodostamassa vastaanottokomiteaa. Jäljellä oli vain pimeä, äärimmäisen julmalta sukkatuoremehulta haiseva kämppä  arkaaisine kalusteineen. Pöydälle oli jätetty yli viisi tonnia ylimääräistä rahaa Eeva-Leenaa varten.
  Etsinnät käynnistettiin. Kokko pääsi rikoslehtien palstoille ja maitopurkkien kylkiin. Vain minä ja hän tiesimme, että hämyisän erakon katoamismysteeri ja turhaan kuolleen pikkuflikan tapaus kietoutuivat toisiinsa ihmismielelle lähes käsittämättömällä tavalla, panoksena koko ihmiskunnan tulevaisuus; viimeiseksi jääneen puhelinkeskustelumme yksi lause oli jäänyt kolkuttamaan mieleeni levottomuutta herättävällä tavalla.
  - Se pystyy periaatteessa myös hedelmöittämään minkä tahansa lajin naaraan.
 
 

  Viime yönä havahduin hassuun ininään. Sytyttäessäni yölampun käänsi peljästys vatsani instant ripuliin, sillä näin ylläni nyrkin kokoisen hyttysen. Sillä oli lautasen kokoiset silmät ja se kuolasi kasvoilleni katosta käsin, ketku.
  Nukuin yön loppuun. Herättyäni kömmin ikkunalle ja raotin verhot auki samalla tavalla kuin pokeria pelaava rasvanaamainen äijä pihistää viidettä, reedin täydentävää korttia neljän muun alta. Kun olin katsonut hetken pihamaata, saatoin kirjoittaa päiväkirjaani puhtaalla omallatunnolla.
 67.päivä: ei muutoksia.
 Sillä en voinut mennä vannomaan sitä, ettei hyttynen ollut pelkkää unta.
  Ja tässä sitä nyt ollaan, epätietoisuus on saanut minut vihdoin tekemään päätökseni. Kello on varttia vaille kuusi, oma pikku Systeemini on lopultakin valmis. Rautakaupasta ostamiani rullia + kiskoja pitkin kulkee naru, joka päättyy jämerään naulakkoon tukevasti teipatun haulikon liipaisimeen. Molemmissa putkissa on kuti, varmuuden vuoksi. Riisun vaatteeni, istun tuolille. Otan hellästi narun toisesta päästä kiinni, suljen silmäni, keskityn hetken, seuranani vain vesijohtoputkien metallinen humina. Ulkoa metsiköstä kuulen variksen rääkäisyn, joka jostain syystä katkeaa kuin seinään, vaihtuen räpiköinnin ääneksi, lehtien kahinaksi. Kun olin lapsi, kiipesi tätini mies puuhun ja haki oksien katveesta harakan pesän poikasineen päivineen. Hän heitti nyyperöt yksitellen kiveen, suolet ja räkäinen piipitys eivät olleet mitään urheilua ja musiikkia silmille ja korville.
  Lasken kolmeen ja sitten vedän narusta.
  1 - 2- 3.
  JYMSKISTÄ!
  Panosten kuolettava voima liippaa vähän turhankin läheltä päätäni, mutta kohdistuu onneksi juuri sinne minne pitikin. Suoraan yläpuolellani olevaa ullakkoluukkua kiinni pitänyt puutappi possahtaa sirpaleiksi naurettavan helposti. Niin luukku pääsee aukeamaan: sen uumenista päälleni lorahtaa Baltia-rallaa 2000 litraa ihanaa vaniljakiisseliä sekä kaupan päälle muutama kirsikka, joita on tosi mukava etsiskellä niljakkaan kiisselön seasta näin iltapuhteiksi. Koettakaapa!
  Läheisestä komerosta ryntää seurakseni kolme alastonta ja erittäin hehkeää seuralaispalvelun tyttöä, jotka ovat lupautuneet rämpimään kanssani vaniljakiisselissä. Äskeinen laukaus oli ollut merkki heille.
  Päätökseni on muuttanut pelokkaan epätietoisuuteni ennakkoluulottomaksi uteliaisuudeksi. Miksi luulette, että heivaisin? Minä ja Kokko emme luovuttaneet koulussakaan, miksi sen tekisimme nyt? Olen valmis positiivisin mielin kohtaamaan darwinismilla lattiaa pyyhkivän tulevaisuuden, jonka kokoaa kokoon ystäväni Kokko, hän, joka ei enää ole tavattavissa. Olen päättänyt haluta elää, enkä välitä, vaikka vastaani kävelisi jonakin päivänä itse Ilmestyskirjan peto.