Raja ylittyi, ja uskokaa tai älkää, Erkki Kortelainen kuuli sen. Hän tuskin oli ainoa junassa olija, joka huomasi, että nyt oltiin Venäjän puolella. Jos ihminen omaa hiukankin rytmitajua, hän ei voi erehtyä. Venäjän puolella junan kolkkausrudimentti on vallan erilainen kuin meillä kotimaassa. Epäsäännöllisempi.
  Erkki (57v, eronnut, markkinointijohtaja, suomeksi pikkumulkku) veti syvään venäläistä ilmaa ja katsahti ympärilleen. Jopa kanssamatkustajat näkyivät nyt eri valossa. Monet suomalaiset venäjänmatkailijat alkavat potea matkansa aikana omituista, alitajuista päänsärkyä, joka johtuu Venäjän aiheuttamista assosiaatioista: saasteet - ydinvoimalat - radioaktiivisuus.
  Hän varmisti, ettei kukaan katsonut kohti. Tämän jälkeen oli silkan nautinnon vuoro. Ihon, jänteisen lihan ja sarveisaineen sekoitus, suomeksi sanottuna sormi, löysi tiensä oikean sieraimen nihkeään puutarhaan. Pari kierrosta, koukistus, ja a vot! Mikään ei voita iltapäiväistä räkätappia. Se oli kaikessa venyvyydessään vastustamaton, suolainen, parempi kuin huono seksi.
  Erkki Kortelaisen pikku pahe.
  Sitten oli aika jälleen kerran ottaa esille se hieman rypistynyt, jonkin pienen matkatoimiston tiskillä huomattavasti haalistunut matkaesite. Hän tavasi kömpelöä esittelytekstiä vielä kerran.

  CPACHAKOB - SPASNAKOV. Idän ihmeellisyys länsi-maisuudella höystettynä. Spasnakov on pieni, idyllinen kesäkaupunki, jonka sykkivä sydän on Snovomyin Prospekt, vanhan kuvernöörin mukaan nimetty kävelykatu. Sieltä löydät paljon kahviloita, kauniita kukkaistutuksia ja laadukkaita ostoksia. Kulkiessa turisti voi rentoutua Tarahov-museossa tai Majakovski-mausoleumissa. Illemmalla voi vierailla traktoritehtaallamme, missä on avoimet ovet joka päivä.
  Spasnakovissa näet, mitä paljon parjattu Venäjä on kauneimmillaan! jne.

  Erkki havahtui huomaamaan, että joku tuijotti häntä. Kun hän mulkaisi parin penkin etäisyydeltä tuijottanutta hoikkaa vaaleatukkaista miehenrääpälettä, käänsi tämä heti katseensa pois. Sitten Erkki alkoi tarkkailla laiheliinia sivusilmällä, huomaten, kuinka hän taas pikku hiljaa aloitti pällistelemisen. Kuin pikkukakara. Suht ystävällisenä miehenä Erkki ei kuitenkaan vaivautunut huomauttamaan jolpille tai kysymään, että mikä on minussa vika? Tuijottakoon vaikka loppuikänsä. Vallan eri asia olisi, jos ihminen kuluisi tuijottamisesta.
  Erkki ei uskaltanut enää tonkia nenäänsä, vaan hän päätti kuluttaa aikaansa seinällä olevan (venäläisen) kärpäsen levottoman liikehdinnän seuraamiseen. Ehtimiseen katkeileva pörinä ja ryssän söpötys tuudittivat Erkin horteiseen tilaan, jonka toinen vaihe olisi ankara niskakipu. Hän uhrasi pari väsynyttä ajatusta myös entiselle työtoverilleen Tervolle, jonka tiesi lomailleen Spasnakovissa jo parin päivän ajan. Olisi kiva tavata pitkästä aikaa.
 

  Hotel-Nightclub Russo tunnettiin vuosina 1981-1995 nimellä Western Tourist Hotel. Se oli kuitenkin päättävien tahojen mielestä kuulostanut liikaa länteen päin kumartelevalta, ja viimein puulaakin nimi sitten määrättiin isänmaalliseen nykymuotoonsa jonkin komitean päätöksellä.
  Ennen vuotta 1981 kyseinen kolkko rakennus oli tyytynyt olemaan vain ”Valtion hotelli numero 1128”.
  Erkki joi yökerhon pöydän ääressä Coca-Colaa, johon oli sekoitettu sopivassa suhteessa Captain Morgan’s - rommia. Paikallisiin tuotteisiin hän ei olisi kajonnut pitkällä vanupuikollakaan. Monet venäläisvihamieliset keski-ikäiset itäsuomalaisturistit tulivat tänne ryystämään Stolishnaya - paukkuja, jotka maksoivat Suomen rahassa pari markkaa. Kun oli ryypätty tarpeeksi, alettiin käydä uudelleen talvisotaa sanallisella tasolla. Ja jos jonkun reiskan tai henan läski tummui illan aikana, syytettiin siitä paikallisia tai otettiin hihasta mafia-valttikortti suomalaisia iltapäivälehtiä varten. Sitähän se pahimmillaan oli.
  Erkki halusi pitää matalaa profiilia. Hän tunsi kummaa vetoa itänaapurimaahan, eikä uskonut, että siellä aivan kaikki olisi pilaantunutta ja huonoa. Vain elintarvikkeet, vesi, näin ollen myös alkoholijuomat, sekä ihmisyys.
  Juuri kun rommikolan euforinen maku saavutti Erkin herkät maistosensorit, tajusi hän, että se samassa junassa hänen kanssaan istunut tuijottajatyyppi oli viereisessä pöydässä. Edessään hänellä oli pullollinen venäläistä rautavettä, jonka länsimaista vastinetta kutsutaan vichyksi. Eikä Erkki tyhmä ollut: hän näki ihan hyvin, että hoikka kummajainen seurasi häntä nytkin sivusilmällään. Vähän väliä hän katsoi kelloaan, nyppi sieraintaan tai korvalehteään, pyyhki hikeä kasvoiltaan, joi puoli lasillista Kikkoman-kastiketta tai teki jotain muuta hermostunutta. Ikään kuin tämä köyhän miehen davidbowie olisi ollut kahden, ehkä jopa puoli kolmen, vaiheilla.
  Noin seitsemän minuutin jälkeen mies nousi. Erkki ei voinut välttyä ajatukselta, että hujoppi oli niin heikko ja anorektinen, että oli valmistellut pöydästä nousemistaan lähes vartin ajan. Mutta mitä nyt? Mies lähtikin tulemaan Erkkiä kohden! Iisisti nyt, Erkki. Ei saa näyttää hermostuneisuutta. Erkki oli joskus ruuhkaraitiovaunussa joutunut istumaan punkkaria vastapäätä, ja se oli vaistonnut hänen pelkonsa kuin iso rottweiler (myös dobermanni käy).
  - Saanko istua tähän? Odotatteko jotain?
  Hassun hoikkapojan ääni kuulosti siltä, että se olisi voinut kuulua jollekin äänenmurroksen partaalla olevalle kiusatulle yläastelaistytölle; uskomaton sekoitus M.A.Nummista, Saukin pikkuoravia sekä Stephen Hawkingin puhesyntetisaattoriääntä! Juuri tämän vääristyneen, jopa koomisia piirteitä sisältävän audiovisuaalisen hetken takia Erkki ei tuntenut oloaan erityisen uhatuksi.
  - Sen kun, vaikken käsitäkään, miksi otatte juttukumppaniksenne tällaisessa paikassa keski-ikäisen suomalaismiehen, jonka naama alkaa kiiltää jo alkuillasta.
  Erkki ei olettanutkaan miehen ymmärtävän lausetta, joka oli jäänne menneisyydestä, ajalta ennen vakiintumista. Aikakaudelta, jolloin Erkki vielä liikkui päältä kaksikymppisissä taiteilijapiireissä.
  Erkki oli viime tiistaina tajunnut olevansa jo liian vanha sellaiseen.
  Nuori mies päätti ilmaista empatiahakuisuutensa Erkille palindromin keinoin.
  - Niin…
  - Täällähän on tarjolla venäläistä lihaa enemmän kuin haminalaisessa meetwurstikaupassa! En tunne teitä, mutta rohkenen silti sanoa, että te olette Sen tarpeessa! Ensin tuhlaatte pari sataa lihallisiin iloihin, ja sen jälkeen syötte muutaman veriletun ja pari appelsiinia, niin kasvonnekin saavat tarvittavaa punakkuutta.
  Teesiensä aikana Erkki tajusi, että oli ottanut muutaman drinkin liikaa. Laihaa miehentynkää ei provosointi kuitenkaan pahemmin hetkauttanut. Hän varmasti tiesi, missä tilassa Erkki oli. Näytti siltä, että luu-lasse pinnisti kaiken voimansa ojentaakseen kätensä:
  - Olen Alex.
  - Erkki. Ttusinäkyllämikään Alex olet, tana.
  Teitittely kääntyi sinutteluksi luontevasti kirosanain siivittämänä, ilman erillistä sopimusta. Se, ettei kumpikaan huomauttanut toiselle mitään, sai tehdä sopimuksen virkaa.
  - Miten niin?
  - Ei kellään voi olla sellaista nimeä.
  - Voi. Ajatelkaapas: 90-luvulla suomalaislapsia on nimetty Ridgeiksi ”Kauniit ja rohkeat” - tv-sarjan hahmon mukaan. Isäni teki gradun Flash Gordon - sarjakuvahahmosta ja nimesi minut Gordonin luojan, Alex Raymondin mukaan. Veljeni nimet ovat Mork ja Buck.
  - Kylläkyllä. Ja isäsi nimi on tietenkin Ming?
  - Ei, miten niin? Mattihan hän… Matti Virtanen.
  - Ja sinä oletat minun uskovan tuon kaiken?
  Hetken mietinnän jälkeen Alex pudisti päätään.
  - Kuulepa: ensin sinä tuijotat minua junassa, sitten tunnut seuraavan minua tänne. Mikäs äijä sinä oikein olet, pariaan etsivä jehovalainen? Vai pitäisikö kysyä, että mikä minussa on vikana, onko minussa jokin osa, joka on erityisen silmiinpistävä? Tiedostamaton struuma tai jotain sen sellaista?  Tämä solmioko se on? Hyvä on, myönnän toki, että se on leveä ja silmiinpistävä, parikymmentä vuotta vanha, mutta toisaalta: ei monella enää ole tallella Rintamäkeläiset - kravattia!
  - Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta… tällä hetkellä pyydän vain yhtä asiaa. Olet nyt joutunut sellaiseen juttuun mukaan, ettet… öh… välttämättä heti usko. Miten sen nyt sanoisin…
  - Voi helvetti…
  - Ei ei! Älä nyt, yritän vain pukea sanoiksi tämän jutun. Älä nyt luule, että alan kiristää, kidnapata, pahoinpidellä tai jotain. Kyse on paljon suuremmista asioista.
  Alex katsahti ympärilleen varmistaen yksityisyyden, ja siirtyi kuiskimaan lähemmäs Erkin kasvoja. Kun kuolleen ahvenen jättää kuivumaan kuukausiksi huoneeseen, syntyy sinne sanoinkuvaamattoman kalmainen haju. Alex oli varmasti pari kuukautta sitten hengittänyt kuolleen ahvenen keuhkoihinsa.
  - Pyydän sinua tämän kerran luottamaan tuntemattomaan ihmiseen ja tulemaan käymään huoneessani. Minulla on siellä sinulle jotain todella ainutlaatuista näytettävää…
  - …siis jotain, jonka uskot kiinnostavan tällaista vanhaa äijää? Kuulepa: minulla on ollut vaimo, minua kiinnostavat seksuaalisesti edelleen vain ja ainoastaan naiset. Vaikka sinulla olisi huoneessasi kymmenen kameraa ja tusinan verran kaksitoistavuotiaita nymfettejä, et saisi vakuutettua minua millään lailla.
  Alex hermostui silmin nähden. Hetkeksi.
  - Takaan, että se, minkä aion sinulle näyttää, on uskomattomin juttu, jonka kukaan Kortelaisen sukuun kuuluva on kuunaan nähnyt.
  Nyt Erkin oli jo syytä hämmentyä.
  - Hei! Mistä helvetistä tiedät sukunimeni. En minä sitä sinulle sanonut missään vaiheessa. Ehkä olen kännissä, mutten sentään räkäkännissä. Joten alapa selittää, poika!
  - En voi selittää ennen kuin tulet käymään huoneessani. Ymmärrän, että siihen normaalisti liittyisi riski, mutta vannon sinulle, että voit luottaa minuun. Minä tiedän, että olet utelias ihminen ja haluat kokeilla kaikkea uutta, mielenkiintoista. Tiedän, etten näytä kovin luotettavalta, mutta pyydän niin vilpittömästi kuin sinulle tuntematon ihminen vain voi pyytää: tule katsomaan minun huoneeseeni sen sijaan, että menet omaan huoneeseesi taltuttamaan humalatilaasi, niin kuin varmaan olet suunnitellut tekeväsi.
  Erkki pyyhki kasvoiltaan hien pois. Otsan iho tuntui kumimaiselta sormia vasten. Hän tilasi vielä muutaman rommikolan alkaen tulla liian humalaan.

  - Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa?
  Erkki oli istahtanut Alexin huoneen sohvalle. Alex katseli hätäillen paikkoja, availi kaappien ovia, sytytteli valoja, raotti ikkunoita… hän etsi jotain. Hetikohta hän kuitenkin rauhoittui, siirtyi Erkin eteen, riuhtoi hieman verhoja ja katsoi ikkunasta ulos. Avoimesta ikkunasta alkoi kuulua jatkuvaa koiran haukuntaa. Alexin ohuilla huulilla irvehti tuskin havaittava hymyn kare.
  - Tiedätkö… tämä kaikki… tämä kaikki ei ole sitä miltä se näyttää!
  Erkki ei kerta kaikkiaan osannut sanoa mitään nasevaa siihen tilanteeseen. Kun Alex katsoi häntä kysyvästi, pystyi kurkusta livahtamaan vain pari pettynyttä, retorista sanaa.
   - Oletkin mormoni?
  Alex huokaisi syvään.
  - Ehkä on parempi, etten puhu enää mitään turhaa.
  Hän harppoi parvekkeen ovelle ja vinkkasi Erkin luokseen. Ovea vartioivat suljetut sälekaihtimet, ulos ei näkynyt.
  - Erkki. Avaa tämä ovi.
  - Miksi? Etkö itse jaksa?
  Erkki oli jo juonut sen verran, että pilkkavaihe oli alkanut.
  - Ole niin ystävällinen.
  - Tämähän on ihan pelleilyä. Onko siinä lukko rikki tai jotain? Sinä kutsut minut huoneeseesi avaamaan jotain ihme ovea. Ehket ole ihan normaali. Taidat sittenkin olla joku perverssi?
  - Älä tuhlaa energiaasi ärsyttämiseeni, kun ei se kuitenkaan tehoa. Tuon oven takana on se, mitä halusin sinulle näyttää. Tahdotko avata sen, vai avaanko minä? Mitä?
  - Hyvä on, hyvä on, älä nyt hiilly…
  - Siitä ei ole pelkoa.
  Erkki tarttui ovenkahvaan, mutta veti kätensä saman tien kiivaasti pois. Tämä sai Alexin hermostumaan: ainakin Erkki halusi uskoa niin.
  - No mitä nyt?
  - Sain sähköiskun ovenkahvasta.
  - Kertoisitko nyt kuitenkin ystävällisesti, oletko ylipäätään avaamassa tuota ovea seuraavan kymmenen minuutin aikana?
  - Kyllä kyllä. Totta kai avaan oven, mikäli se ilahduttaa sinua.
  Kun ilkeämielinen hymy Erkin kasvoilla kuoli, puhuttiin sekunnin sadasosista. Oven takana Erkkiä ei suinkaan odottanut illansuinen venäläiskaupunkinäköala, vaan
 
 
 
 
 
 
 

.
  - Siellä… siellä ei ole mitään!
  - Aivan oikein, kymmenen pistettä.
  - Siis todellakaan, ei mitään! Missä parveke on? Mitä helvettiä tämä oikein on?
  - Haluaisitko ensin hieman rauhoittua? Haluatko, että ylipäätään kerron?
  - Siis, tuohan… miten… voiko se…
  - EI!
  Alex työnsi Erkin lattialle juuri kun hän oli ojentamassa kättään ulos parvekkeen ovesta. Kesti muutama sekunti, joiden jälkeen Erkki kohottautui päätään pidellen lattialle istumaan samalla kun Alex, joka oli tosissaan hengästynyt äkillisestä fyysisestä voimainkoitoksesta, veti edelleen tuskaisana henkeä selällään lattialla.
   Pelonsekaisessa kiukunpuuskassa Erkki hivuttautui Alexin luo,, tarttui häntä hartioista ja varoi ravistamasta liian lujaa, notteivät olkapäiden pallonivelet olisi luiskahtaneet sijoiltaan.
  - Mitä tuolla on? Ja mikä ihmeen hulttio sinä oikein olet? Nyt kerrot! Nyt kerrot jumanlaventeli koko tarinasi, oli se sitten kuinka paranormaali tai uskomaton tahansa! Kuule minä näin kakarana enon makasiinissa Zetor-merkkisen ufon, ja nytkin yritän kyllä ymmärtää teikäläistä parhaani mukaan. Joten ala laulaa, aloita vaikka siitä, miten tiesit sukunimeni!
  - Rauhoitu…
  Erkki totteli ja meni sohvalle istumaan. Hänelle alkoi tulla sekava olo. Alex sulki parvekkeen oven, tuli istumaan lattialle Erkin eteen.
  - Erkki. Siellä ei tosiaankaan ollut mitään. Ei yhtään mitään. Täkäläisissä leipäkaupoissakin on enemmän kuin tuolla parvekkeen oven takana. Ja se, mikä siellä on (tai paremminkin sanottuna ei ole) on sinulle hyvin vaarallista.
  Alex nosti katseensa lisäten näin jonkin verran uskottavuuttaan. Kuta enemmän hän puhui, sen nopeammaksi puheen rytmi tuli, sen kiiluvammiksi hänen haaleat silmänsä tulivat.
  - Ja miksikö tuolla oven takana ei ollut mitään? Koska sinun ei PITÄNYT avata tuota ovea! Tällä hetkellä sinun pitäisi olla nukkumassa omassa huoneessasi. Kohta alat kuitenkin nukkua, saaden ne toimimaan. Tuolla yökerhossa olin kahden vaiheilla, pitäisikö minun puuttua elämääsi. Junassa pystyin sentään vielä hillitsemään itseni, mutta yökerhossa en voinut vastustaa kiusausta. Meidän ei pitäisi keskustella täällä tällä hetkellä, näin ei tosiasiassa pidä olla.
  - Miten niin ei pitäisi? Ja mitkä hiton ne!
  - Sillä ei tällä hetkellä ole merkitystä, olet jo hiukan liian humalassa. Sinun kannattaa nukkua tässä huoneessa yön yli, niin huomenna kaikki on taas niin kuin ennenkin.
  Jokin äskeisen kokemuksen synnyttämä kumma vaisto sanoi Erkille, että nyt on parempi totella. Alex toi hänelle huovan ja tyynyjä, minkä jälkeen häipyi omaan makuuhuoneeseensa. Erkki ei tätä enää nähnyt, sillä hän nukahti heti.
 
 

  Erkki aloitti seuraavan päivän mielenkiintoisella käänteisreaktiolla: hän heräsi siihen, kun sisään kuulunut koiran haukunta loppui. Päätä jyskytti hieman, sillä Erkki oli krapulaanmenevää tyyppiä. Hän oli taipuvainen itsekin uskomaan, että jo tyhjän pilsneripullon näkeminen aiheuttaa hänelle krapulaisen pään jyskytteen.
  Hän kyllä muisti eilisillan tapahtumien kummalliset pääkohdat. Nyt hän manasi omaa hulluuttaan: löytää nyt itsensä vieraasta hotellihuoneesta aamulla - Venäjällä. Samaan aikaan hän kiirehti tunnustelemaan pers’ taskuaan: lompakko!
  Tallella.
  Ketään ei näkynyt missään. Huone oli siisti, joskin nihkeän tunkkainen. Rusahtavalla nahkasohvalla kuumottavalla valoraidalla killitteli sinihohteinen raatokärpänen. Se ei missään tapauksessa ollut Erkille vihainen. Parvekkeen oven sälekaihtimet oli vedetty auki, ulkona näkyi aamuinen venäläismaisema: rumaa metsää, gettomaisia kerrostalolähiöitä ja pari kauhtunutta katedraalia. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Missä olivat mustelmat, isot kaljupäiset gorillat, riisutut vaatteet, ryövätyt rahat, murskatut polvilumpiot… oviaukko…joka on vuorattu mustalla pahvilla ja läpinäkyvällä muovilla? Oliko se.. se… Alex ollut sittenkin jokin kummajainen, joka masturboi nahkasohvilla makaaviin keski-ikäisiin suomalaisäijiin?
  Ajatus puistatti Erkkiä. Hän puki housut ylle ja lähti pois huoneesta. Kello näytti olevan hieman vajaa 11. Puoliltapäivin alkaisi ohjattu turistikierros. Sitä ei saisi missata. Tässä ajassa hän ehtisi vielä käydä huoneessaan tukahduttamassa krapulaansa pullotettuun suomalaisveteen.

  Aulassa oli monen ikäinen ja -rotuinen hyörinä. Useat turistibussit tekevät nykyisin ekskursion kaupungille klo 12, sillä keskipäivä on vuosien mittaan muodostunut matkatoimistojen, hotellin ja paikallisen miliisin keskenään sopimaksi standardiksi, ajankohdaksi, jolloin kaduilta korjataan pariksi tunniksi talteen kaikki hiukankin turistihäiriköiltä, kerjäläisiltä, huorilta, boheemeilta, kannabiksenlaillistajilta tai Elvis-impersonaattoreilta vaikuttavat, epäilyttävät  ihmiset.
  Se linjuri, johon Erkin oli määrä mennä, sijaitsi kadun toisella puolella. Se oli vetäytynyt sovinnolla, kun hotellin edusta oli mennyt aivan tukkoon.
  Erkkiä hieman ällötti sen ihmismassan läpi tunkeminen. Mutta pakko mikä pakko. Pian Erkki jättäytyi ihmisvirran sivuun punaisten leposohvien rinkiin. Kiirettä ei ollut: hänen bussinsa lähtisi kymmenen minuuttia myöhemmin kuin muut. Järkevää etukäteisajattelua matkan järjestäjien taholta.
  Sitten Erkille tuli kylmä. Hän huomasi toisella sohvalla aikakauslehteä lukevan luurangonlaihan miehen. Alex. Hän ehkä vaistosi tuijotuksen, nostaen katseensa pikku hiljaa lehdestä. Erkin ja Alexin katseet kohtasivat. Muutaman hassun sekunnin kuluttua Alex päätti olla se, joka aloittaa:
  - Luuletko, etten tuntisi sinua enää eilisen jälkeen? Sinulla oli ihan selvästi sellainen ”En tervehdi jos ei tuokaan tervehdi” - katse.
  - Hei: jos et halua, sinun ei ole pakko selittää eilistä. Minulle eivät kuulu sinun asiasi ja henkilökohtaiset mieltymyksesi. Minä voin painaa koko eilisen päivän villaisella, mutta sanonpahan vain, että sinun on oltava todella varovainen, ettet joudu vankilaan tai oikeuteen noiden juttujesi kanssa.
  Alex naurahti ja laittoi lehtensä sivuun.
  - Hei, ei peli vielä ole ohi. Muistakaa, että nyt SINÄ olet se, joka teki aloitteen. Sinä tulit tähän, halusit nähdä minut tässä. Olisit hyvin voinut jättää minut huomaamatta, katsoa muualle. Mutta nyt tavallaan hyväksyit minut. Olet utelias.
  - Siis mitä tämä nyt…
  - Olisitko ystävällisesti hiljaa ja kuuntelisitko vielä hetken. Katso tuonne ulos väkijoukkoon. Keskitä katseesi tuohon pitkään vaaleatukkaiseen naisturistiin, jolla on musta käsilaukku ja keltainen toppi. Näetkö?
  - Kyllä, mitä hänestä.
  - Seuraa nyt vain.
  Kohta Erkki nousi vaistomaisesti ylös ja kurottautui lähemmäksi ikkunaa nähdäkseen, mitä ulkona tapahtui. Noin kymmenen sekunnin kuluttua siitä kun Erkki oli alkanut seurata Alexin kehoituksesta kelta-asuista naista, tönäisi ainakin kahdeksaakymppiä ajanut GAI - auto hänet nurin. Kluhmuuntuneesta autosta poimittiin esille silmin nähden humaltunut farkkuasuinen kuski, tuulilasin sisäpinnassa oli pelkääjän paikan kohdalla punaista mönjää, josta ei liennyt epäselvyyksiä. Nainen kirkui suoraa huutoa senhetkistä verenhuuruista tuskatilaansa vokaalivoittoisella kielellä, jonka Erkki arveli olevan flaamia. Seurasi sekasortoa, joka laimeni ensiapua antavan miehen väliintuloon. Veri oli tahrannut kauttaaltaan naisen keltaisen topin, ja oikea kätensä oli asennossa, joka sai Erkin voimaan pahoin. Hän palasi vaikerrellen istumaan. .
  - Ja nyt helvetti selität, ennen kuin alan tehdä luonteeni vastaisia tekoja.
  Alexilla oli totinen ilme. Pienikin hymy olisi vienyt senkin vähän uskottavuuden, joka hänellä oli sillä hetkellä.
  - Se, että kiinnititte minuun huomiota ja noteerasitte minut, pelasti henkenne.
  Seurasi pitkä tauko, jonka jälkeen Erkki hymähteli vastahakoisesti.
  - Jos et olisi istunut tuossa, en olisi kiinnittänyt sinuun huomiotani, ja silloin olisin ollut tuon naisen tilalla…?
  - Hän kuolee. Uskotko?
  - Ehkä. Oliko tuo jokin sovittu juttu? Mafiajuttu?
  - Ei, vaan pari juoppoa autovarasta. Heroiini ei korvaa insuliinia, ja siihenhän heidän rallinsa sitten päättyi.
  Samaan aikaan Erkki näki  bussinsa kaartavan  pois hotellin piha-alueelta.
  - Se siitä turistikierroksesta sitten.
  - Tuo sekoittaa ne taas… sinun pitäisi olla jossain muualla kuin tässä.
  - No niin, taas se alkaa: mitä tämä sinun juttusi pitämisestä on? Pitää sitä ja pitää tätä! Etkö eilenkin koko ajan paasannut sitä, että nyt sinun pitää tehdä niin ja nyt sinun ei pidä tehdä noin! Olenko joku ihme pikkukakara, mitä! Eikö nykymaailmassa muutenkin ole vähän epätavallista sanoa lähimmäiselle, mitä tämän pitää tehdä, puuttua hänen omiin asioihinsa! Hitto meikäläiselle ei kukaan ole sanonut, eikä tulekaan sanomaan, miten PITÄÄ tehdä, armeijan jälkeen!
  Alex ei voinut naurahdukselleen mitään.
  - Tiedätkö, silmäsi alkavat muljottaa kummasti, kun kiihdyt. Et varmaan uskalla  useinkaan hermoilla tuolla tavalla, kun ihmiset kuitenkin koht’ikään  alkavat nauraa tuolle ilmeelle, joka vie uskottavuudestasi puolet. Mutta tule kävelemään kanssani, niin saat varman selvyyden siitä, mistä tässä on kyse. Sovittu?
  - Hyvä on…
  Kun he poistuivat hotellista, Erkki ei pannut merkille, että aula oli tyhjentynyt täysin.

  Hotellin edessä sen sijaan oli aikamoinen kaaos päällä. Paskanuteliaat ihmiset olivat tukkineet kadun täysin, linja-autot tööttäilivät turhaan kadotettua uutuuttaan. Siinä väkijoukossa moni menettäisi kukkaronsa.
  - Ambulanssi lähti menemään tuonne, joten me menemme vastakkaiseen suuntaan.
  - Joopa joo.
  Alkuiltapäiväiset venäläiskadut rauhoittuivat sitä mukaa, kuta kauemmaksi Alex ja Erkki etääntyivät hotellista. Muutaman korttelin päässä liikkeellä oli enää muutama hassu auto ja yhden käden sormin laskettava määrä vastaantulijoita.
  - Kuulepa Erkki: oletko katsellut noita muita ihmisiä?
  - En: täällä ei ole tapana katsella vieraita ihmisiä silmiin. Muuten ihmisiä on todella vähän liikkeellä. Onko täällä aina tällaista tiistai-iltapäivisin?
  - Ei. Normaalisti tämänkin kadun pitäisi olla ihan piukkana ihmisiä. Harmi, ettet kiinnittänyt huomiota tuohon äskeiseenkään lyhythameiseen kaunottareen…
  - Jos kiinnittäisin huomioni Venäjällä jokaiseen lyhythameiseen kaunottareen, menisi kaikki aika töllistellessä. Eivät venäläisetkään tule Suomeen tekemään tukkimiehen kirjanpitoa kaikista kuulemistaan vittu-sanoista.
  - Niinpä…
  Erkki ja Alex olivat välillä hiukan eri tasoilla.
  Parinsadan metrin päässä, kun ketään ei enää näkynyt missään, Erkki pysähtyi ja antoi näin ymmärtää, että oli kyllästynyt tähän leikittelyyn.
  - Hyvä on. Sano ihan suoraan. Tuleeko seuraavan kulman takaa kaksi 150 - kiloista jätkää, jotka ryöstävät, riisuvat, leikkaavat pari sormeani ja jättävät minut katuojaan? Ja nyt sanot vähän saatanan nopeasti, mistä on kyse!
  Alex otti Erkin kädestä kiinni.
  - Nyt vedät henkeä pari kertaa, rauhoitut, ja luotat minuun. Ei tarvitse enää kävellä kuin tämän korttelin loppuun.
  Erkki teki työtä käskettyä. Hän näki, etteivät Alexin silmät olleet pahat. Ja jos jotain tapahtuisi, niin siitä saakka Erkki ei luottaisi edes äitiinsä, vaikka tämä olisi sveitsiläisen pankin tilihoitaja ja sivutoiminen nunna.
  He kääntyivät sivukadulle.
  - Tähän pysähdymme. Katso tätä katua nyt oikein tarkkaan!
  Erkki laittoi oikein lasit päähänsä maksimoidakseen tarkkuuden. Normaali venäläinen sivukatu. Hiljainen sellainen. Vanhoja, rapistuneita taloja, pysäköityjä autoja, asfalttia, roskaa. Skaala ruskean ja harmaan tummimpia sävyjä.
  - No mitä sitten?
  - Katso hiukan tarkemmin. Tutki vaikka tätä autoa tässä.
  Vaaleankeltainen Lada. Ruosteinen ja muutenkin kärsinyt. Ei menisi koskaan läpi Suomen katsastuksesta.
  Samassa Erkki säpsähti.
 - Mitäs perkeleitä nuo ovat?
  Auton konepellillä temmelsi leppäkertun kokoisia mustia ötiäisiä. Erkki kurotti korvaansa lähemmäs, ja alkoi kuulla pienimuotoista sirinää niiden taholta.
  - Ovatko ne jotain loisia?
  - Ei nyt voisi sanoa niinkään. Mutta tulepa katsomaan tätä lyhtypylvästä. Tai tätä roskista täällä…
  Muutaman esineen tarkistettuaan Erkki sai selville, että mustia hyönteisen kaltaisia olioita oli kaikkialla.
  - Niitä ottaa nyt todella paljon päähän, mutta niiden on tehtävä työ.
  - Mikä ihmeen työ? Et kertonut vielä, mitä ne ovat! Ovatko ne vaarallisia?
  - Eivät: meille ne eivät tee mitään. Paremminkin ne tekevät tämän kaiken sinulle…
  Erkki palasi autolle, etsi silmiinsä yhden mönkijöistä, ja liiskasi tämän nopealla liikkeellä kätensä alle. Alle.
  - Ei niitä kannata tappaa, se on ihan turhaa…viivytit vain hieman nykyisyyden ja todellisen muodostumista.
  - Täh?
  - Ei mitään.
  - Ja jumankekka voin lyödä vaikka vetoa, että tämä Lada ei ollut äsken näin kirkkaan keltainen!
  Itse asiassa koko kadun väriloisto oli kirkastunut. Erkki oli kuulevinaan entistä vilkkaampaa sirinää, kuvitteliko hän vain? Jatkuvasti koveneva tuulenpuuska kuivatti hikihelmen hänen nenänsä päästä, pian alkoi myös kuulua askeleita. Taivaan pilvihattarat olivat takuuvarmasti tulleet paksummiksi. Kohta alkoi kuulua kopisevia askeleita. Ensimmäiset kiireiset ihmiset tulivat nurkan takaa. Vanha mummo. Kaksi huonohampaista keskenään keskustelevaa venäläismiestä. Kolme Entisen Puna-armeijan sotilasta, joista keskimmäisellä on viikset. Lyhythameisia vahvasti meikattuja tyylikkäitä venäläisnaisia. Autoja. Tööttäyksiä. Miliisejä. Kerjäävä ukonrahjus. Nappeja kaupusteleva homeinen timofei. Hörökorvainen Kosmos - tupakkarasiansa kanssa tuskaileva mies, joka törmää Erkkiin. Isviniitje, olinpa huolimaton, otatko tupakan. Shemeikan oloinen mies tuo paikalle halsterin, jonka päältä alkaa myydä rapeita maissintähkiä. Kirkuvia ja telmiviä koululaislapsia. Talon ovesta ryntää kiireinen vanha nainen, joka astuu kirkkaankeltaiseen Ladaan, katsoo Erkkiä paheksuvasti ja ajaa pois paikalta. Itäauto pitää hermojarepivää putkuttavaa ääntä.
  - Ju - ma - lau - ta…
   Vaikka Erkki oli joskus opiskeluaikoinaan käynyt markkinointikursseja, joiden tavoitteena oli saada ihmiset ilmaisemaan itseään, käymään kauppaa mahdollisimman uskottavasti + sivistyneesti ja ennen kaikkea uskomaan, että markkinoinnista olisi jotain välitöntä hyötyä, ei hän voinut mitään sille, että nyt oli aika ilmaista itseään kirosanain keinoin. Katu oli herännyt eloon hänen ja Alexin silmien edessä.
  Erkki puhdisti silmälasinsa ja katsoi lyhtypylvääseen vielä kolmannenkin kerran.
  - Missä ihmeessä ne ötökät nyt ovat?
  - Tuossa on vielä pari… ei, nyt nekin jo menivät.
  - Pari? Miten niin pari? Äsken niitä oli vielä katu täynnään! Ja sitten ne vaihtuivat  outoon venäläiseen neljänruuhkaan!
  - Heh… ne ovat tällä hetkellä ihan pulassa, ne eivät tiedä yhtään, mitä seuraavaksi teet ja minne menet!
  - Tuntuu vähän siltä, että sinun kannattaisi tästä lähtien tehdä päätökset puolestani: minä en tajua enää mitään.
 
 

  Erkki pyyhki housuistaan leijonanosan tarjoilijan pillaamasta keitosta.
 - Miten niin ”Kaikki tehtiin minua varten”?
  - Sinun ei tosiaankaan pitänyt tulla tänne. Ei edes tänne päin, puhumattakaan sitten tästä kahvilasta. Ne eivät tällä hetkellä tiedä ollenkaan, että minä sekoitan koko ajan niiden suunnitelmia sinun suhteesi. Tänään ne olettivat, että olisit joutunut siihen ambulanssiin. Mutta ei. Tällä hetkellä ne ovat ihan veitsenterällä, ne tarkkailevat jokaista liikettäsi, ja ovat valmiita tekemään kaiken sen, minkä tulet tänään näkemään. Niillä on hätätila. Kaikki yksilöt ovat täydessä valmiudessa. Mutta siitä huolimatta niitä on liian vähän. Tällainen ennalta-arvaamaton tilanne on niille painajainen.
  - Haluaisin, että olisit väärässä.
  - Mutta olet kuitenkin vahva ihminen kestämään tällaisen shokin.
  - Mitä jos minä yht’ äkkiä nousisin tästä ja ryntäisin vessaan?
  - Niin no, todennäköisesti ne ovat jo varautuneet siihenkin. Mutta eri asia olisi, jos lähtisit juoksemaan täyttä päätä kymmenen korttelin päähän, satunnaiseen vessaan. Puhumattakaan sitten siitä, että lähtisit autolla jonnekin. Siinä tapauksessa se olisi jo vaarallista. Jos havaitset jossain tyhjiön, älä missään tapauksessa, siis missään tapauksessa koske siihen tai mene sinne. Jos sinun on pakko mennä sinne, odota.
  Erkki laski katseensa masentuneena.
  - On se aika ikävää tajuta, ettei itse voi vaikuttaa tulevaisuuteensa, ettei se olekaan täysin sattumanvaraista…
  - Kyllä se käytännössä on. Se riippuu, mitä tarkoitamme sattumalla. Tavallaan kaikki on ennalta määrätty, mutta silti se olet sinä itse, joka päätät, vaikket tiedä päättäväsi jo ennalta sovittuja juttuja. Olet yksi 1122:sta, jotka…mikä nyt hymyilyttää?
  - Mietin tässä vaan… ajattele punkkareita.
  - Miksi?
  - Hehän pitävät ensiarvoisen tärkeänä vapautta: sitä, että saa itse päättää ja ettei kukaan ulkopuolinen saa eikä voi määräillä. Kun joku sanoo punkkarille, miten asia on, hän pyrkii siihen, ettei se olisikaan. Jos punkkari saisi tietää, että totuus onkin tällainen, hän antaisi varmasti kaiken omaisuutensa, jotta saisi viettää viikon sinun kanssasi ja panna niille ötököille kapulaa rattaisiin…
  - Punkkari ja punkkari. Nämä kaikki ovat niin ennalta sovittuja käsitteitä. Kunpa pystyisin käyttämään jotain muuta kommunikointikeinoa kuin kieltä, niin ymmärtäisit varmasti paremmin tämän kaiken. Mutta yksinkertaistettuna minä itsekin olen tavallaan näin ollen punk. Tai James Dean. Ihan miten haluat.
  - Saanko kysyä sinulta jotain?
  - Toki.
  - Tunnen kyllä itseni todella tyhmäksi, kun kyselen tällaisia…
  - Anna tulla vaan.
  - Oletko sinä… ihminen? Ja miksi teet tämän kaiken? Miksi minä? Onko kaltaisiasi muitakin?
  Samaan aikaan pöydälle lensi tarjoilijan viskaama rätti. Rupsahtaneen näköinen, eläimellisesti meikattu tarjoilija antoi ymmärtää, että se oli tarkoitettu vaatteiden puhdistamiseen punajuurikeitosta. Suuri fläkki jäisi silti. Saman tien tarjoilija lähti palvelemaan muita.
  - Erkki: oletko ihmetellyt, miksi täällä kahvilassa nuo tarjoilijat ovat sinulle niin töykeitä?
  - Tosiaankin. Jopa Venäjä-mittapuulla nuo tarjoilijat ovat kyllä aikamoisia suojatyöläisiä, ja jos tässä lähdetään ironialinjalle, niin Jenkeissä he saisivat heti potkut. Mutta väitätkö, että moiseen käytökseen olisi jokin syy? Ei kai vaan…?
  - Kyllä kyllä, just se! Ne ovat niin frustroituneita, että tämä on niiden näpäytys teille. Tämä on niiden ainoa tapa kostaa.
  - Aika vaikuttava tapa, saanen sanoa. Ampiaisillakin sentään on vain se pistin…
  Alex katsoi kaukaisuuteen.
  - Toisaalta, tämä kaikki on minun vikani, kun puutuin elämääsi.  Olen tavallaan luopio…en vain kestänyt katsoa enää sitä tuhansien ihmisten autuasta tietämättömyyttä. Minun oli pakko saada joku, jolle puhua asioista niin kuin ne ovat. Joku, joka ehkä jopa uskoisi…
  - No, pientähän tämä.
  Sanoisitko SINÄ vastaavassa tilanteessa ”No, pientähän tämä”?
  - Katso, Erkki… tuolla lipputangossa liehuu Albanian lippu. Se on virhe: siinä pitäisi tietenkin olla Venäjän lippu, vai mitä?
  Tässä vaiheessa Erkki alkoi innostua asiasta.
  - Ja anna kun arvaan: ei aikaakaan, kun siellä todella liehuu Venäjän lippu.
  - Niinpä… ja tyhjennetään nyt saman tien pajatso. Oletko valmis kuulemaan kaikkein uskomattomimman jutun?
  - Kyllä kai sitten… tuskin tässä mikään enää hätkähdyttää.
  - Tarjoilijalla, joka läikytti keiton päällesi, oli kolme (3) silmää.
  - Mit’ vit…?
  - Joo joo. Se kolmas silmä oli poskessa, jossain tuossa noin, ja se mulkoili minuakin levottomuutta herättävällä tavalla. Etkö ihmetellyt, miksi tarjoilija häipyi saman tien? Minäpä ehdinkin nähdä, mikä hänessä oli vikana. Tarjoilija pakeni.
  - Ainakin tuosta hänen tuomastaan kahvistaan päätellen nuo kolmesilmäiset ovat pirun huonoja keittämään kahvia, mikäli pitäydymme teoriassasi.
  - Kah: huumorin kukkasi ei lakastu, vaikka olet joutunut tällaiseen tilanteeseen. Se on hyvä asia.
  - Mutta  miten selität sitten sen, että tarjoilija oli ihan normaali heittäessään sen rätin sylyyni? Tiedän, että se oli se sama tarjoilija. Sitä paitsi kiinnitin huomiota hänen kasvoihinsa, jotka olivat erityisen paljon laitetut.
  - Niin niin, mutta ne olivat jo ehtineet korjata asian sillä välin, kun tarjoilija oli poissa.
  Samassa Erkki huomasi parin pöydän päässä, valkoisen lippalakin alla, tutun näyn. Verkkopaita yritti epätoivoisesti peittää äärikarvaisen selän, jonka poikki kulki pitkä samurai-miekan viiltohaavan arpi. Kukaan muu ei voinut olla sellainen härmäläinen gnomus kuin…
  - TERVO!
  Vaikka Erkin ääni kuului kaikkien yläpuolelta, ei sillä ollut vaikutusta Tervoon.
  - TERVO! Ei perkuma, nyt kyllä menen jututtamaan…
  Alex tarrasi Erkkiä käsivarresta.
  - Ole varovainen.
  Erkki meni koputtamaan Tervoa olkapäälle. Hän ei voinut enää olla huomaamatta Erkin läsnäoloa. Tervo oli perisuomalaisen oloinen miesten mies, punakka naama oli turvonnut entisestään huonojen alkoholijuomien vaikutuksesta, ja harmaat paksut kulmakarvat loivat edelleen tiettyä auktoriteettiä: ne lienivät jäänne ajalta, jolloin Tervo oli ollut sittemmin lakkautetussa varuskunnassa kantajuoppona.
   Silmäkuopan perukoilta näkyi hieman myös silmämunaa, siitä ehkä oli pääteltävissä pienoinen hätäännys. Erkki tarttui Tervon kädestä kiinni ja puristi miehen kädenpuristuksen, jonka direktiivien mukaan on homo, jos ei murra yhdellä laakilla toisen kädestä vähintään viittä niveltä.
  - No mitä mies muuta? Ei olla nähty, mutta kyllä minä tiesin, että jossain täällä tavataan: hyvä kun soittelit etukäteen.
  - Niinpä…
  - Niinpä niinpä. No mikä vanhalta jutunkertojalta Tervolta on kielen vienyt?
  Sitten Tervo alkoi kertoa hiljaisella äänellä harvalukuisia lauseita, joiden muotoa hän tuntui viilaavan päässään erityisen huolella, ikään kuin hän olisi pelännyt virheitä.
  - …Expä täsxx nyt mixxän ihmxxmpiä… koitxn saxxa vaimoakin tänne mukxxn, mutxa sx jäi kotxxx pojan kansxa, kun silxx on joxain ongexmia… on ollut tuo kurxku vähän kxpeänä… olen koittxnut lopettaa röökinpxlton… mutta kerran kun aloitxaa, niin ei oikein irki tahdo päästä… tässä näitä drxnkkejä ryyppäilen, ettei nyt ihan nukahtamaan pääxe… en oikein tahtonut sinuakaan kuulla, kun meinasin torkahtaa tähän penkille. Aurinxokin helottaa, mikäs tässä olisi paistatella. Vai mitä? Tuli eilen juhlittua aika rajusti, menin xasta aamulla nukkumaan, ja heräsin ihan äskettäin. Sitten löytyi tämmöinen kiva kahvila. No mitäs sinä itse muuta, mikäs miehen tänne tuo…
  Mitä kauemmin Tervo puhui, sitä enemmän hän piristyi. Artikulaatiohäiriöt häipyivät, ja hänen ulosantiinsa tuli koko ajan lisää varmuutta. Myöhemmin Alexkin kävi kättelemässä häntä - kuriositeetin vuoksi.

  Erkin puhehalut olivat menneet, kun he olivat palanneet omaan pöytäänsä. Alex katsoi häntä viehkosti sinisillä silmillään kuin aikeissa sanoa jotain. Kohta Erkin kärsivällisyys lopahti.
  - No mitä nyt?
  - No mitä nyt. Ne ovat valmistautuneet siihen, että lähdette täältä kohta. Suht valmista todellisuutta on luotu tästä pisteestä noin 100 metrin säteelle, enempään niiden hätävararesurssit eivät riitä. Ne ovat koko ajan valmiudessa. Oletko valmis kohtaamaan sensaatiomaisen totuuden?
  - Kyllä kai sitten…
  - Hyvä. Ehdotan, että lähdemme pian juoksemaan takaisin hotellille, niin lujaa kuin kintut antavat myöden. Kun pidämme tarpeeksi kiirettä, ne joutuvat aivan paniikkiin… miten on?
  - Tee miten parhaaksi näet. Tällä hetkellä kun tuntuu vähän siltä, ettei oikein millään ole enää mitään väliä, kun kaveritkin paljastuvat pelkiksi kulisseiksi.
  - Lasken kolmeen, sopiiko?
  - Hyvä on.
  - Yksi… kaksi… KOLME!
  Miehet nousivat salamannopeasti tuoleiltaan ja lähtivät pinkomaan katua pitkin täyttä laukkaa Erkin hotellia kohti. Pitkäjalkainen Alex oli askeleiltaan tietenkin nopeampi, mutta ei Erkkiäkään voinut hitaaksi luonnehtia, vaikkakin hänestä tuntui koko ajan siltä kuin paluumatka olisi ollut kaksi kertaa pitempi kuin menomatka.
  - Vielä muutama sata metriä, pidä nyt kiirettä!
  Kadut, kadunkulmat, kujat, lukuisat ihmiset ohittuivat, harvenivat. Erkki jäi jonkin verran jälkeen jo sprintin alkuvaiheessa, ja hän tuli epähuomiossa juosseeksi päin punaista jalankulkuvaloa. Muutaman metrin päässä partioinut paksu miliisi huomasi tämän ja lähti taapertamaan Erkin perään lyijynraskaasti huopertaen.
  Matkan puolessa välissä alkoi kuulua jatkuvasti voimistuvaa suhinaa. Ympäröivät talot alkoivat hapertua ja haalistua. Mustia pisteitä rupesi taas näkymään joka puolella, mikä suipisti Alexin suun hassuun puolisadistiseen virneeseen. Mitä enemmän mustia ötököitä murentui Erkin ja Alexin jalkojen alle, sen pitemmäksi kävi heidän paluumatkansa.
  - Ne ovat raivoissaan! Vielä jonkin matkaa, kiirehdi nyt, tuolla näkyy jo hotellia… tai paremminkin sen rääppeitä…!
  Kohta kaikki oli taas aivan hiljaista. Äänettömyyden rikkoi vain jostain kymmenien metrien päästä kuuluva suriseva/rahiseva puuske, joka kuului Erkkiä ja Alexia takaa-ajavasta klenkkaavasta miliisistä.
  Se, mitä hotellista oli jäljellä, kohosi heidän edessään kalpean bisarrina torni-ilmestyksenä. Mustia ötököitä, ”niitä”, oli paikalla massoittain, aiheuttaen sankkaa vilinää ja sihinää.
  - Älä liiku. Huomaat varmaan, että nyt niillä on tosi kiire! Viimeksi sentään vain kävelimme, niillä oli jonkin verran aikaa. Mutta nyt ehdimme reippaasti niiden edelle.
  Erkin hengitys tasaantui hitaasti, nopeiden hengitysten välissä saattoi erottaa pieniä lauseenpätkiä.
  - Täällä… on kuin… jossain ihme… muurahaispesässä!
  - Ei ihme. Tämä on täysin kesken.
  Vaikka hotellin seinät olivat jo saaneet äärimmäisen hailakkaa väriä, ei se tarkoittanut, että niillä olisi ollut syytä käydä lounastauolle.
  - ÄäipPERKELE…!
  Erkin sydän oli pompannut kurkkuun. Hänet oli peläyttänyt pahanpäiväisesti nurkan takaa viimeisillä voimillaan pompannut tuonpuoleisesti ääntelevä miliisin irvikuva. Se oli kummallinen sekoite ukrainalaista murretta, mursunviikseä ja haudantakaista ölinää, joka toi mieleen raskaasti CP-vammaisen Saatanan. Olento kiemurteli maassa mustien mönkiäisten piirittämänä, pyytäen ulisemalla anteeksi kurjaa olemassaoloaan. Kalpea iho puhui kesimällä omanlaistansa kieltä silmämunien pulpahdellessa pois alkuperäisiltä asuinsijoiltaan, ötököiden kerätessä oman osuutensa.
  Kuoriaisten sihinä alkoi tasaantua, muuttuen vähitellen radiomaisen vonkunan ja katuhälinän irvokkaaksi ristisiitokseksi, jota karmeampaa ääntä Erkki ei koskaan ollut kuullut. Unohtakaa veitsi+posliinilautanen, ulvovat jänikset, tapettavat siat. Keskeneräisen kadun ääni jyrää ne kaikki alleen kädet taskussa.
  Karmivia ilmestyksiä alkoi ilmestyä paikalle kuin huomaamatta. Periaatteessa nekin yritelmät  olivat jo turhia, sillä Suuri Salaisuus oli jo paljastunut. Niistä tuntui varmasti samalta kuin masturboimasta yllätetystä pojasta.
  Mitä mielikuvituksellisimman väristen pilvirihmojen seassa alkoi lennellä Erkille, kenelle tahansa, ennennäkemättömiä esineitä, joiden joukosta puuttui vain steppaava Helge Herala. Jostain läheltä kuului märkää lintumaista piipitystä. Liiankin läheltä, sillä kun Erkki käänsi päätään, hän näki samovaarimamman, jolla oli varpusen pää. Se peittyi pian koppakuoriaismassan alle, häviten näkyvistä. Läheisen Ladan konepelti tuntui elävän, se oli notkea kuin ihmisen iho. Etupenkillä istui vaikertava torso, joka oli sulautunut selästään kiinni penkkiin. Pää oli puoliksi sisällä niskatuessa, saaden tämän jälkeen Munchin ”Huudon” vaikuttamaan  Richard Scarryn piirtämältä.
  Rujon hotellin ikkunat olivat edelleen aivan miten sattuu. Monikulmaiset ikkunakehikot eivät olleet kohdakkain, ne olivat kuin Alvar Aallon tinnerihallusinaatio. Niistä riippui mustia, kastemadon oloisia ilmestyksiä, jotka nykivät itsekseen kuin kuolemaa tehden; niitä söivät suolaisennälkäänsä korppikotkamaiset lentävät muotopuolet, joilla oli hyvällä tuurilla kaksi siipeä. Toiset olivat päättömiä, ne räpiköivät paniikinomaisella vimmalla ympäriinsä, rääkkyen ja vaahdokasta ihvettä sinne sun tänne ruiskien.
  - Ne muodostavat noita matoja vain äärimmäisessä hädässä. Olen nähnyt vain kerran tuollaisen, ja silloinkin niitä oli vain yksi!
  Kuivakkuuttaan mureneva luukas käsi alkoi nykiä Erkin hihaa, kaksi sormista kliistrautui siihen kiinni. Kuoriaisia kihisevä kerjäläisen kvasipersoona kirpaisi Kortelaisen kankkuihin karmivia kauhunpuistatus-fiboja pelkällä hengityksensä löyhkällä, joka oli omituinen sekoitus worchester-kastiketta, valkosipulia ja sianpaskaa erittäin kieroutuneessa suhteessa. Todellisuuden rajamailla tasapainoileva kerjäläisfriikki ei sentään ollut vaikea tönäistävä: se lennähti päin liikennetolppaa (jonka päässä oli kaali) ja sinkautui siitä kadulle, missä sen päälle jyräsi kaikkien painajaisten huippuunsa hiottu orgasmi: olento, joka oli puoliksi jänis, puoliksi Lada, vaikkakin mukana taisi olla myös ripaus irlanninsetteriä tai howawartia. Ei voinut sanoa varmaksi, sillä kyseiset rodut ovat varsin samankaltaisia. Kavalkadi oli ohi kymmenessä sekunnissa ja se upposi aikahyönteisten loppumattomalta näyttävään esirippuun. Epäjumalaista näytelmää säesti lähimmältä kadunkulmalta hetki sitten alkanut vääristynyt posetiivimusiikki, jonka ilmeisenä tarkoituksena oli kiinnittää Erkin huomio muualle kuin parhaillaan paljastuvaan totuuteen instituutiosta nimeltä todellisuus.
  Hieronymus Boschin suunnittelema lintuvalikoima äänteli kuin 70-luvun videopeli. Jos Quasimodo olisi osannut lentää, hän olisi lentänyt niiden lintujen lailla. Paino oli aina jommalla kummalla, yleensä pitemmällä siivellä, mikä esti suorat lentoradat. Vähän väliä ne alkoivat menettää korkeutta, sitten alkoi kivulias ponnistus kohti yläilmoja. Lentolihaksien luonnoton jännite muutti taivaan lintuset tuskasta määkiviksi säälittäviksi helvetin närhiksi.
  Hotellirakennus oli yhä vino. Vielä pari minuuttia sitten se oli ollut niin vino, että normaalioloissa se olisi romahtanut maahan. Mutta ei: painovoimasta oli nyt tullut hyvin hiljainen senhetkisten tapahtumien nöyrä käskyläinen.
  Kaikista järkyttävin näky oli nuoren perheenäidin prototyyppi, jonka mustanpuhuvat lastenvaunut tulvivat yli äyräidensä porsaan sikiöiden oloisia limaisia mutantteja. Ne hukkuivat saman tien ahnaan aikaötökkämassan kitaan katkerasti vikittäen. ”Äiti” ei ollut moksiskaan, vaan katsoi koko ajan tyhjin silmin Erkin suuntaan. Ei suinkaan häntä päin, vaan ennemminkin hänen taakseen. Jossain välissä äidikkeen reumainen, pitkäkyntinen koura kahmaisi vaunuista yhden teutaroivan yksilön, luonnoton kita aukeni ja mässytti hetikohta äpäräpossun asianmukaisesti pureskellen. Tapahtumasarjaa seurasi vielä teatraalinen miehen röyhtäisy, jonka kylkiäisinä katuun tipahteli onnettoman live-aterian rudimentteja.
  Museot, mausoleumit ja traktoritehtaat Erkki olisi vielä kestänyt joten kuten, mutta ei: kirkuviin ja niljaisiin, kadulla sätkiviin sekasikiöihin hän ei kerta kaikkiaan ollut varautunut matkansa valmisteluvaiheessa.
  Väsymys. Turhautuneisuus.
  - Alex…sano nyt vain, mitä tämä tarkoittaa.
  Alex oli vain innoissaan: hän tuntui nauttivan sekasorrosta, joka alkoi pikkuhiljaa asettua takaisin lähtökuoppiinsa.
  - Usko tai älä… ne elävät teidän kanssanne symbioosissa… ovat eläneet jo kymmeniä tuhansia vuosia…
  Koko ajan harvenevien ötököiden keskeltä Erkki saattoi erottaa jo katulaattoja. Hän oli alkanut voida pahoin: liika ajattelu laukaisi hänessä aina jyrähtävän migreenikohtauksen. Hän istahti maahan ottaen talon betoniseinän selkänojakseen, sulki silmänsä välkkyviltä pisteiltä. Se oli turhaa, sillä ne seurasivat häntä pimeyteen. Sekapäinen markkinointijohtaja kuuli vielä Alexin havainnon, joka kuulosti huvipuistosta äitinsä kanssa pois kävelevältä pikkupojalta.
  - Katsopa, tuolta tepastelee ensimmäinen normaalin näköinen ihminen…
 
 

  - Ootko nyt ihan varma että pärjäät? Jos vain vähänkin epäröit, niin ei mun ole pakko lähteä. No, moikka!
  Erkki jäi katsomaan ikkunasta, Suvi vilkuttaa vielä parkkipaikalta hymyillen nätisti. Hän on hyvin kiltiltä vaikuttava silmälasipäinen tyttö, joka yrittää päästä opiskelemaan syksyllä kirjallisuutta. Erkki hymyili takaisin. Yleensä hymyyn vastataan hymyllä. Tyttö nousee autoon ja lähtee.
  Kaksi kuukautta avohoitoa.
  Kahdeksalta soi herätyskello. Aika ottaa lääke. Erkki otti sen vasta kymmentä yli. Huomenna hän odottaisi, kunnes kello olisi varttia yli. Joka päivä hän nauttisi tablettinsa viisi minuuttia edellistä kertaa myöhemmin, niin hän ehkä pääsisi kuuristaan eroon helpommin.
  Nyt on nyt!
  Tuossa on tabletti. Se on vasemmassa kädessä. Oikeassa kädessä on lasi, jossa on vettä. Ensin pilleri, sitten vesi. Nooin! Nyt kun nielaisee, niin tabu ja vesi huuhtoutuvat ruokatorvea pitkin sinne, minne pitääkin. Täytyy vain varoa, etteivät ne joudu väärään kurkkuun. Kerran näin kävi, ja yskää kesti muutaman minuutin.
  Mutta se ei kuulu tähän hetkeen! 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9…10.
  Seuraavaksi pitää keskittyä sohvaan, jonka luokse on muutama askel. Vasta kyseisten askelien jälkeen sille voi istua…
  Puhelin.
  Kannattaa vastata puhelimeen ennen kuin istahtaa sohvalle, koska jos tekee mainitut asiat päinvastaisessa järjestyksessä, täytyy nousta sohvalta vastatakseen puhelimeen, ja näin ollen sohvalle lysähtäminen on muodostunut turhaksi. Ja jos viivyttelee liikaa, voi soittaja luulla, ettei kukaan ole kotona.
  - Vastasin puhelimeen…
  - Haloo?
  - …kortelainen…
  - Alex täällä, terve! Muistatko?
  - ehkä…
  Alexin ääni oli ystävällinen.
  - Soitin vain varmistaakseni, ettet ole kovin järkyttynyt matkamme tapahtumista…
  - en…enää.
  - Olet niitä harvoja, jotka TIETÄVÄT. Sinun pitäisi olla ylpeä siitä.
  Erkki havahtui hieman tokkurastaan ja alkoi puistella jyskyttävää päätään.
  - mutta jos se olet todella sinä…mistä ihmeestä soitat?
  - Tuota… en oikein osaa kuvata tätä paikkaa, sillä täällä ei ole yhtään mitään. Mutta Venäjällä en tästä huolimatta ole.
  - sittenhän… tämähän tarkoittaa, että…
  - …että sinun pitäisi tälläkin hetkellä olla jossain muualla kuin puhelimen ääressä. Älä kuitenkaan huolehdi, varmistin vain, että olet päässyt ehjänä kotiin saakka. Mutta kuulepa: minun pitää nyt lopettaa ja toivottaa sinulle hyvää jatkoa, ehkä nähdään joskus…
  Erkki keskittyi nyt täysivoimin seisomiseensa, oikean jalan painoon sekä siihen, että hänen oikeassa kädessään oli puhelimen luuri, josta kuului puhetta. Sitä oli nyt kuunneltava, ja se oli jo lopettamassa, vaikka oli äsken päässyt hädin tuskin alkuun.
  - Arvaapa muuten, mikä ihmisissä ärsyttää nykyään ehkä kaikkein eniten? Se, kun he lopettavat puhelut ja muut kommunikaatiot aina typerällä kolmikirjaimisella yhdistelmällä ”hei”. Hei siellä ja Hei täällä. Sama Hei tuttujen ja tuntemattomien kesken. Hei kaupoissa ja Hei vanhainkodeissa. Kohta aion sanoa sinulle ”kuulemiin”, siksi, että kunnioitan sinua tavallista enemmän. Pelkkä ”hei” kuulostaisi niin kevytkenkäiseltä. Sitä paitsi: mitä kauemmin tässä pälisen, sitä enemmän sekoitan pasmojasi…
  - tohtori Jaatinen sanoi, ettei ole olemassa mitään pasmoja… kiusaatkosinä minua.
  - En! Toivon sinulle vain mahdollisimman rikasta loppuelämää ja pikaista ”paranemista”.
  Erkin päässä alkoi takoa jo siinä määrin, että hän pystyi heittämään enää refleksinomaisia kommentteja.
  - …hyvää jatkoa sinullekin.
  - Kuulemiin, Erkki.
  - nyt sanon… kuulemiin.
  Luuri pitää laittaa paikalleen, jotta muutkin pääsevät soittamaan ja kyselemään kuulumisia. Sohva olisi edelleen tuolla jonkin matkan päässä, mutta toisessa suunnassa odottelisi keittiö, jonka nurkassa olevasta jääkaapista saisi itselleen jotain maukasta välipalaa. Ensin voisi katsoa itselleen jotain välipalaa (kunhan on ensin kävellyt keittiöön), ja vasta tämän jälkeen istua sohvalle reittiä keittiö - puhelin - sohva. Ja…
  - jos söisi jotain, niin se voisi auttaa tähän päänsärkyyn.
  Niin. Niin se oli.
  Väliseinän takana on keittiö. Vielä pari askelta… perillä. Nyt pitäisi ehkä levätä hetki.

  Eli: seinä. Kasarit ja paistinpannut riippuvat seinään hakatuissa nauloissa. Jos ei niitä olisi, putoaisivat astiat lattialle. Tiskipöytä, ruokailuvälineet, astiakaappi, siellä on mm. lautasia ja Kaijan Tupperware-astiat. Ihan edessä on mikroaaltouuni. Jotta todella varmistuisi asiasta, voisi uunia koskea kädellä. Tuolla viisiin!
  Erkin kasvoilla vilahti hymyn kare.
  Mutta se jääkaappi. Jugurttia. Keittokulho pitää ottaa pois edestä, jotta saisi otettua jugurtin taaempaa. Läikkymistä pitää varoa, kun ottaa kulhon väliaikaisesti pois jääkaapista, mikä taas tarkoittaa sitä, että kulho pitää laittaa kohta takaisin jääkaappiin. Huh! Vasta nyt on mahdollista ottaa avonainen jugurttipurkki jääkaapista. Pitää varoa, ettei jugurttikaan läiky. Jos se alkaa läikkyä, olisi se eri läikkymistä kuin keiton läikkyminen. Suvi on avannut jugurttipurkin valmiiksi. Sen verran pitää palata menneisyyteen, että muistaa sen yhden päivän, jolloin jugurttipurkin avaaminen aiheutti lukkotilanteen. Aina kun tulee lukkotilanne, tarvitaan Suvia. Kerran kun Suvi tuli, oli lukkotilanne. Oli ollut ehkä koko yön ajan. Lattialle oli ilmestynyt virtsaa ja Suvi oli sulkenut television…
  1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10.
  Voisipa harkita kellon katsomista, vaikka lääkäri sanookin aina, ettei ajalla ole tässä tilanteessa merkitystä. Vaan nytpä pitää kääntää päätä monta astetta, jotta… 20… ja 22. Jugurttipurkki on vasemmassa kädessä, otetta pitää hiukan tiukentaa, jottei purkki putoaisi lattialle. Ehkä tuon verran, tämä riittää. Ettei tule puristettua liikaa. Lusikka vielä. Lusikat, kuten muutkin ruokailuvälineet, löytyvät tiskipöydän (70 cm, etuvasemmalla) laitamilta niille varatusta telineestä, jota kohti pitää nyt ojentautua, muuten ei lusikkaa heru. Pitää vain muistaa ottaa sellainen pienempi lusikka, koska isompi, ns. ruokalusikka, on jugurtinsyöntitarkoitukseen kohtuuttoman suuri.
  Muurahainen. Jostain on tullut sisään muurahaisia.