Sinä päivänä gravitaatio tuli hulluksi.
  Veli.
  Miltä mahtaa tuntua, kun jalat ikään kuin vedetään alta, ja sen jälkeen alkaa pudota siihen suuntaan, minne pää oli osoittanut vielä äsken? Sitä olisi periaatteessa voinut kysyä heiltä, joilla oli ollut kännykkä mukana, mutta kenttä oli kadonnut liian nopeasti. Eikä kenellekään sitä paitsi tule siinä tilanteessa ensimmäisenä mieleen leikkiä urheilutoimittajaa: "Miltä nyt tuntuu?"
  Ulkona silloin olleet olivat lievästi sanoen huono-onnisia ihmisiä. Jotkut harvat saattoivat saada kiinni esimerkiksi talon ulkonevista osista, kuten ränneistä tai parvekkeista. He, joilla oli ollut tarpeeksi voimaa, olivat pystyneet kiepauttamaan itsensä johonkin tasanteelle ja välttämään näin varman tuhon. Lenkkipoluilla olleet kertovat yhä kauhutarinoita kanssaihmisistään, jotka viimeisillä voimillaan yrittivät saada puista ja oksista kiinni, tuloksetta. Putoajat kokivat hirvittävän paleltumiskuoleman, ilmaisen matkan stratosfääriin Death Airlinesin laskuun. Ionosfäärin sähköinen, etten sanoisi käristävä ilmapiiri takasi sen, ettei onnettomasta putoajasta jäänyt jäljelle muita todisteita kuin ylös nousevaa avaruustuhkaa.
 
 Autossa olleet olivat olleet onnekkaita ihmisiä. Yht' äkkiä pää vain oli alkanut painaa niin pirusti kattoon. Monen niska oli katkennut, suuri osa ihmisistä oli kuitenkin tajunnut irrottaa turvavyön ja kiepauttaa itsensä kattoon odottamaan lisäapua. Kohtalo ei kuitenkaan ollut suosinut heitä, joiden autossa oli ollut appoavonainen kattoluukku, puhumattakaan sitten avoauton omistajista.
  Samankaltaista helvettiä olivat joutuneet kokemaan kotonaan olleet: 50-luvulla rakennetut korkeakattoiset kerrostaloasunnot olivat koituneet monen kohtaloksi. Pudotus oli kasvanut liian suureksi. Yli 70-vuotiaista ei jäänyt monikaan jäljelle: vanhan ihmisen luut jos mitkä eivät kestä kolmen metrin pudotusta kovalle pinnalle pää edellä.
  Entä he, jotka olivat nukkumassa juuri Silloin? Se on fifti-fifti. Ei ihminen odota heräävänsä siihen, että putoaa kattoon ties mikä kylki edellä. Toisilla oli parempi reaktiokyky kuin toisilla: jotkut pystyivät ojentamaan sen verran käsiään, että pudotuksesta tuli pehmeämpi.
  Kerrossängyssä nukkujilla kävi tuuri. Tähän ryhmään kuului enimmäkseen varusmiehiä. Marssissa turvonnut jalka, hetkellinen "ei nappaa" - passiivisuusmentaliteetti, liian vähäinen yöuni harjoitusleirillä. Siinä vain esimerkkejä asioista, jotka itsessään ovat rasitteita, mutta pelastivat Silloin lukuisia henkiä.
  Liikenne oli tietenkin pysähtynyt. Oli seurannut täysi kaaos. Suurin osa lentokoneista oli pudonnut alas, kun niissä olleilla matkustajilla sekä lentohenkilökunnalla oli alkanut veri vetää kattoon. Sen uutislähetyksessä haastatellun silminnäkijälausunnon muistavat monet: "Palavista lentokoneen raunioista nousi käryäviä, hiillostuvia, palavia kappaleita yläilmoihin. Ne kappaleet olivat joskus olleet ihmisen näköisiä ja muotoisia".
  Vauvat lastenvaunuissaan? Toisilla oli ollut kuomua riittävästi päällä, toisilla ei.
 
  Pian outojen tapahtumien jälkeen, aivan uteliaisuudesta, ruvettiin tutkimaan hauta-arkkuja. Tutkijoille pomppasi sydän kurkkuun, kun arkun kannen ruuvien avaamisen jälkeen sieltä saman tien  hyökkäsi / putosi kalpea kalmo, kohta kattoon läjähtäen ja murentuen. Aivan sama juttu kauemmin kuolleina olleiden kohdalla: matojen ja hauraitten sifonkiliinojen keskeltä hyökkäsivät ne harvat tunnistettavat jäännökset: kalloja, luita ja sen sellaista. Ne hajosivat harmaiksi ja matoisiksi haperojäännöksiksi  pudotessaan kattoon, siellä pysyivät.

  Gravitaation kääntyminen ei vaikuttanut mustaihoisiin ihmisiin. Monet kokivat paranormaalit tapahtumat jonkinlaisena Jumalan kostona valkoiselle miehelle: niin monta sataa vuotta pelkkää sortoa - ja nyt oli vihdoin tullut tilaisuus antaa takaisin samalla mitalla!
   Valkoisten ja mustien suhde oli muuttunut kertaheitolla. Mitenkäs nyt suu pantaisiin? Ihme kyllä, suoranaista väkivaltaa valkoista miestä kohtaan ei esiintynyt, ainakaan suuressa ja julkisessa mittakaavassa. Suuren Gravitaatiokatastrofin keskeiseksi huomioksi nousikin juuri ihonvärikysymys: tapahtuma ei ollut mitenkään sidottu maahan. Se oli todistettu Suuren Putoamisen aikaan avaruudessa olleilla astro- ja kosmonauteilla.

  Klassinen anekdootti, jopa ennakkotapaukseksi luokiteltava, sattui gravitaation kääntymisen aikoihin amerikkalaisessa uimahallissa. Musta 22-vuotias nuorukainen sai varmasti elämänsä shokin, kun yhtäkkiä hänen edessään nousi valtaisa vesipatsas: aivan kuin joku olisi hypännyt veteen. Mies oli kuitenkin varma, että kukaan ei ollut äsken tehnyt niin. Kuului sarja vetisiä läjähdyksiä. Musta siivooja, vanhempi nainen, alkoi kirkua. Mies katsoi kattoon.
  Kaikki uimahallissa uineet valkoihoiset olivat murskautuneet kattoon, kymmenen metrin korkeudelle. Ainoastaan pari kolme ihmistä oli jäänyt henkiin, hekin kituivat hengen hädässä, lukuisia luita oli varmasti mennyt poikki. Mitään toivoa ei kuitenkaan ollut pelastuksesta. Mustan miehen edessä oli ollut valkoinen mies sukelluksissa: siitä vesipatsas. Oli ollut vain parista metristä kiinni mustaihoisenkin henki: mitä jos valkoinen mies olisi sukeltanut värillisen kaverin alla?
  Paikalla olleet mustaihoiset ihmiset eivät olleet voineet muuta kuin järkyttyneinä kuunnella kuolevien, omassa veressään kylpevien uimahallin asiakkaiden tuskanhuutoja, jotka kaikki vaikenivat vähitellen hiljaisuudeksi. Kuoleman hiljaisuudeksi.
  Uimahallin vesi ei värjäytynyt punaiseksi verestä: se pysyi katossa.
  Vastaavanlaisia tilanteita sattui sinä päivänä miljoonia ja taas miljoonia. Reaktioiden skaala ulottui aivan laidasta laitaan. Jossain päin maailmaa keskenään taistelevien mustien ja valkoisten jengisota sai pisteen. Toisaalla saattoi kokonainen kaupunki alkaa haista kuolemalta lyhyessä ajassa, kun ei paikalla ollut ketään, kuka olisi korjannut pois katoissa kitkuttelevat ruumiit. Eloonjääneistä suurin osa ei pystynyt pitämään itseään hengissä kovinkaan kauaa, mutta taas löytyi niitäkin onnekkaita, jotka sattuivat olemaan esimerkiksi kyläkaupassa gravitaation hulluksi tulemisen aikoihin. Miksikö kyläkaupassa? Oletteko koskaan sattuneet katsomaan, miten korkealla katto on supermarketeissa?
  Kukaan valkoihoinen ei pystynyt liikkumaan mihinkään: ulokkeilla ja mahdollisilla tasanteilla hyppelehtiminen olisi vaatinut kohtuuttomia käsi- ja ponnistusvoimia, kun olisi pitänyt välillä roikkua henkensä kaupalla. Tosin kirjattiin muutama tapaus, joissa joku onnekas oli onnistunut pääsemään johonkin paikkaan, jossa pystyi elättämään itsensä.
 
  Monissa paikoissa, myös sairaaloissa, koettiin kauhunhetkiä, kun jotkut mustat alkoivat kouristella, tukehtua, ja muuttua aivan sinisiksi. Heidän ihonsa alkoi pullistella ja aivoverisuonet alkoivat tunkea esiin ohimoista. Lopputuloksena oli äärimmäisen tuskallinen kuolema.
 Toisille näistä ihmisistä oli suoritettu äskettäin elinsiirto. He kantoivat valkoisen ihmisen sydäntä tai muuta elintä. Joillekin oli aikanaan siirretty valkoisen ihmisen verta.

  Kuolleista valkoihoisista alkoi tulla ennen pitkää ongelma lähinnä hajun takia. Kesti monta vuotta ennen kuin kuolleet valkoiset saatiin suurin piirtein lähetettyä yläilmoihin pois haisemasta. Kaikki suoritettiin onneksi talkootyönä.
  Kuten kaikki muutkin onnettomuudet, sikisi tämäkin tragedia ajan myötä sairaita vitsejä, jotka levisivät kulovalkean tavoin mustien keskuuteen. "Montako valkoista tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu?"
  "i
   s
   k
  Y". "Mitä valkoinen mies sanoi mustalle koripallonpelaajalle?" "Varo ettei pääsi ota kattoon". "Kolme valkoista, roikkui tangossa. Silivatiseilaa, silivatiseilaa, yksi putos pois". "Mitä eroa on bumerangilla ja valkoisella?" "Bumerangi tulee takaisin". "Miten pystyt pääsemään helpoiten eroon valkoisesta miehestä?" "Avaat kattoluukun!"
 
  Etelä - Afrikassa joku oli tarhannut avuttomia valkoisia läpinäkyviin koppeihin. Silminnäkijöiden mukaan räpiköivät valkoihoiset olivat olleet "ihanan avuttomia".
  Samassa maassa 16-vuotias mustaihoinen koululainen oli pidätetty. Hän oli katkaissut kuolleen valkoihoisen pään, sitonut siihen narun, ja käyttänyt päätä ilmapallona.
  Ranskassa oli pidetty leijanlennätysfestivaalit. Voittaja oli diskattu jälkikäteen, kun olikin huomattu asia, jonka voinemme päätellä tässä.
 
  Mielenkiintoinen ilmiö saatiin nähdä monessa paikassa, missä oli gravitaatiovääristymän aikaan sekaisin mustia ja valkoisia. Putoamaan lähtenyt valkoinen saattoi saada kiinni mustan kumppaninsa käsistä, tuloksena omituinen muodostelma: valkoinen mies pää alaspäin pitämässä henkensä hädässä kiinni mustan lähimmäisensä käsistä. Jos valkoihoinen sattui olemaan painavampi, lähti parivaljakko erittäin hitaasti nousemaan yläilmoihin. Monessa tapauksessa onneksi kolmas, musta osapuoli sai otettua "veljestään" kiinni. Moni musta ja valkoinen käsi kipeytyi sinä päivänä. Mutta myös monta valkoista pelastui varmalta kuolemalta.
  Eurooppaan ei jäänyt kovinkaan paljoa eläviä asukkaita. Seurasi afrikkalaisia kansainvaelluksia, joita monet maat järjestivät. Aikaisemmin nälänhädän kanssa tapelleet mustat saivat nyt vastustajikseen ruumiiden hajun ja kylmyyden, johon he eivät olleet tottuneet. Silti maailmasta tuli onnellisempi: gravitaatiomuutos oli ratkaissut nälänhätäongelman, tosin kalliilla hinnalla.
  Amerikkalaiseen pikkukaupunkiin valittiin valkoihoinen pormestari. Tempaus oli aika sensaatiohakuinen. Joka tapauksessa Tom Jeffriesille rakennettiin kaupungintaloon oma ylösalainen toimisto, jonka kalusteet pultattiin tiukasti kiinni kattoon. Lattioille asennettiin valaisimet, taulut ripustettiin seinille "väärin päin". Lisäksi pormestarille palkattiin henkilökohtainen musta palvelija heittämään takaisin ylös kaikki pudonneet esineet sekä imuroimaan tupakan tuhkat.  Pormestarin hiuslisäkkeeseen piti asentaa erityiskomponentti, ettei lisäke olisi putoillut koko ajan. Suurin ongelma Jeffriesin työtilan suunnittelijoille kuitenkin oli se, miten järjestää Jeffriesille WC ja pisoaari. Päätettiin turvautua erikoisvalmisteiseen pönttöön, jonka pohjalla oli erityinen imuri. Se imi kaikki mahdolliset tuotokset astiaan, joka välillä tyhjennettiin. Kerran astian tyhjentäjät tulivat vahingossa pudottaneeksi sen. Kansi aukesi, ja kattokruunu meni uusiksi. Lisäksi katto jouduttiin putsaamaan. Katon puhdistanut mustaihoinen  Leroy Washington sai loppuiäkseen lempinimen "Michelangelo".
  Kun Jeffriesin pormestarikausi oli päättynyt, kysyttiin häneltä itseltään, mikä oli ollut kaikkein vaikeinta ja stressaavinta. Hän vastasi: "Sopimusten ja hakemusten allekirjoittaminen: niistä mustekynistä ei tullut mitään, ja minun piti kirjoittaa nimet pöydän alareunaa vasten!"

  Syömisen ja juomisen ongelma oli myös käsin kosketeltava. "Kun seuraa valkoisen miehen syömistä, on kuin seuraisi samalla, kuinka hän ulostaa", sanoi Martin Lawrence "The Graduate" - elokuvan uusintafilmatisoinnissa "The Gravitate". Lawrencen repliikki on aika osuva: katastrofista saakka valkoihoisen oli pitänyt niellä ruokansa kunnolla, pitää sitä sisällään vaikka väkisin siihen saakka kunnes se gravitoituu oikein.
  Tämä ei tarkoita silti sitä, että jos valkoihoinen työntää anukseensa Hofnar-sikarin, se gravitoituisi: mitä te oikein luulette? Hitto teidän likaista mielikuvitustanne.
  ?Henri Winterman's  - sikarilla kyllä onnistuu. Kolmen vuoden tutkimustyön jälkeen Etelä - Kalifornian yliopistolla tultiinkin siihen tulokseen, että Henri Winterman's - sikari on ainoa asia, joka suostuu gravitoitumaan valkoihoisen rectumissa (ainakin laboratorio - olosuhteissa).
  Tutkittavat saivat kohtuullisen korvauksen koekaniinina olosta.?

  Katastrofin myötä kantrimusiikin suosio romahti. Erinäiset hätätilatoimikunnat kuitenkin olivat sitä mieltä, että kantrimusiikki on suojelemisen arvoista alakulttuuria, jonka tulee muistuttaa mustia menneistä ajoista. Musiikkimaailmassa päätettiin ottaa käyttöön kantrimusiikkikiintiöt, jotka koskivat tv- ja radioasemia, huvitilaisuuksia ja jopa muusikoita. Joissakin Amerikan osavaltioissa perustettiin kantrimuusikon virkoja, joihin innokkaat Hank Williamsin hengenheimolaisveljet saattoivat hakea.
  Lienee turhaa sanoa, että mustaihoinen kantrimuusikko on aika irvokas ilmestys.

  Kristinuskollakaan ei mennyt katastrofin jälkeen hyvin. "Miksei tällaista olisi voinut tapahtua myös 2000 vuotta sitten?" ajatteli suuri osa ihmisistä, äityen uskomaan Jeesuksen ylösnousemusta pelkäksi individuaaliksi gravitaatiovilliintymäksi!

  Kaukaisena haaveena valkoisilla on perustaa omia pikku kaupunkeja, joissa valkoiset voisivat asua. Niissä kaikki olisi nykymittapuun mukaan "päinvastaista". Talojen välien pitäisi kuitenkin olla hyvin katettu ja korttelien silloitettu. Lisäksi kaduissa pitäisi olla asianmukaiset turvakaiteet, jottei kukaan vahingossakaan pystyisi putoamaan. Yksi asia ainakin olisi varma: auringosta ei valkoinen mies pystyisi enää koskaan nauttimaan samalla tavalla kuin ennen. Auringonottopaikkojen lattioiden pitäisi olla lasista tehtyjä.
  Mutta esitän vastauksen kahteen kysymykseen, jotka ovat varmasti tulleet esille itse kunkin tätä lukeneen mielessä. Älkää olko huolissanne, sillä
  a) Bill Cosbyn ohjelma jatkuu normaaliin malliin.
  b) Michael Jackson ON maan päällä, täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
 

  Kunpa oltaisiinkin päästy näin helpolla. Mutta kun ei. Mielessänne on varmasti jo virinnyt kysymys: mitä tapahtui mestitseille, intiaaneille? Mulateille?
  Moni mulatti ja latino tuli hulluksi. Toiset sinkoutuivat yläilmoihin, toisille taas ei tapahtunut mitään erityistä. Jotkut harvat repeytyivät verisesti osiin, jotka jäivät leijumaan ilmaan. Vielä nykyäänkin jossain etelä-Amerikassa samoaja saattaa kohdata elämänsä järkytyksen, kun törmää ilmassa leijuvaan kuolleen ihmisen päähän tai raajaan. Sademetsissä tai muissa eläimiä vilisevissä paikoissa taas saattaa tavata eläimiä, jotka levitoivat. Yleensä ne ovat todella vähän maanpinnan yläpuolella, mutta kuitenkin sen verran, etteivät ne pääse etenemään: ainoa mahdollisuus on räpiköinti. Usein tällaiset eläimet löydetään nälkään kuolleina tai raatoina: jokin ravintoketjussa ylempänä ollut  on raadellut avuttoman eläimen alhaalta käsin. Ja tällaiset eläimethän ovat siis alkaneet levitoida, kun ovat syöneet sademetsissä liikkuneiden kovaonnisten latinoiden jämiä.
  Jos sattui ajelemaan etelä- tai pohjois-Amerikassa aivan katastrofin jälkeisinä aikoina, saattoi tuulilasiin yhtäkkiä paiskautua pikkuruisia punaisia täpliä. Ensi alkuun niitä saattoi luulla hyönteisiksi, mutta sitten tajuttiin, että ne olivatkin  paikallaan leijuvia veripisaroita.
  Enemmän haittaa oli levitoivista eläinten kakkapökäleistä. Niitä olivat tuottaneet levitoivat eläimet, jotka olivat tulleet syöneeksi levitoivia latinoraajoja, tietty. (Jeesus sentään: 20 vuotta sitten olisin kuulostanut TOSI hullulta!) Etelä-Amerikan alkuasukasheimojen muinaistarustoihin sulautui uusia kauhumytologioita ulostavista piruista, joiden kakka iskeytyisi naamaan, jos juoksisi liian nopsaan. "Joten ollaanpa sitten varovaisia siellä sademetsässä, lapset!"

  Hollywoodissa alettiin tehdä lännenelokuvia, joissa sankarirooleja (ja kaikkia muitakin päärooleja) näyttelivät mustat. Intiaanien rooleihin etsittiin aina oikeita intiaaneja, koska näiden läsnäolo toisi elokuviin uutta näkökulmaa.
  Miksi? Koska gravitaatiopullauman seurauksena intiaanit olivat jääneet roikkumaan ilmaan 26 sentin korkeudelle maanpinnasta. Katastrofin jälkeen oli helppo erottaa täysverinen intiaani puoliverisestä intiaanista: täysverinen intiaani leijui tasan tarkkaan 26 sentin etäisyydellä maankamarasta, kun taas puoli-intiaanin välimatka maahan saattoi olla esim. ainoastaan 13 senttiä!
  Modernin lännenelokuvan kulmakiveksi muodostui elokuva "Attack of the Levitating Apache-Dickheads", josta Leroy Apple Crooksonin "The All-Black Modern Movie Guide" kertoo seuraavaa:

Attack of the Levitating Apache - Dickheads (20??) 90m. **** D: Spike Lee. Danny Glover, Samuel L. Jackson, Carl Weathers, Wesley Snipes, Louis Gossett, Jr, Eddie Murphy, Bill Cosby, Keenen Ivory Wayans, "Bull" Oxley. This marvellously comic hip spoof about injuns fighting' 'gainst good ol' black historic recharacterizations is juust pure entertainment, man! The plot is as neolithic as it sounds: generals Lee and Grant (Glover and Jackson) combine their powers for serious indian-ass-kickin'! Cosby is hilarious as indian traitor: "Hey! You don't levitate! He's a spy... besides, he's black!" Look fast for Eddie Murphy as Abraham Lincoln. Sequel: REVENGE OF THE STILL-LEVITATING APACHE - TOMAHAWK - SUCKAS ?R?
 

   Ja kyllä on ihan pakko myöntää, että poliisisarjoihinkin tuli ihan uudenlaista syvyyttä katastrofin johdosta: mm. uuden Shaft - sarjan pilottijakso veti ruutujen ääreen kokonaista 40 prosenttia amerikkalaisista television katsojista!

  Veli hyvä, tässä ei ollut vielä kaikki. Minun on kerta kaikkiaan pakko tyhjentää pajatso.
  Niin että onko jollakin vielä jotain kysyttävää? Ai on vai? Tietenkin: odotinkin sitä yhtä. Ole hyvä vaan. Ai että mitä tapahtui japanilaisille, kirgiiseille, kiinalaisille eli ns. vinosilmille, keltaisen rodun edustajille? Hyvä kysymys, sillä heidän kohtalonsa muodostaa oman lukunsa.
  Hekin putosivat, mutta onneksi eivät ylös päin, vaan horisontaalisesti siihen suuntaan, jonne nokka näytti omituisen gravitaatioturman hetkellä! Voinemme tehdä pikaisen ja samalla oikean johtopäätöksen: keltaisten eloonjääneiden määrä oli huomattavasti suurempi kuin valkoisten. Vaan olipa siinä Arlandan lentokentälläkin näky, kun katastrofin sattuessa kokonainen japanilaisturistien ryhmä harmaine teryleenipukuineen ja Nikon - kameroineen lensi suuresta ikkunasta läpi ja suurta vonkunaa pitäen mojahti viidenkymmenen metrin päässä olevaan tiiliseinään.
  Monessa paikassa kaksi keltaihoista ihmistä törmäsi toisiinsa, eli putosi toistensa päälle. Monessa paikassa, etenkin Kiinassa, suuret ihmismassat kolaroivat  kohtalokkain seurauksin.
  Kiina on maa, jossa haisee edelleen pahalta. Ei siksi, että siellä on yhä kommunistihallinto, vaan yksinkertaisesti siksi, että lukuisia kuolleita ei ole vieläkään kuopattu. Ruumiita on paljon, niistä on tullut ongelma. Mutta milläs kuoppaat, kun omakin pää osoittaa ties minne! Yhdysvallat neuvottelee parhaillaan Kiinan ja Japanin kanssa kansainvälisestä avusta. Yhdysvallat lähettäisi ruumiiden-kuoppausjoukkoja Kaakkois-Aasian maihin, vastineeksi jenkit saisivat riisiä ja horisontinmyötäistä viihde-elektroniikkaa niin että piisaa!

  Mitä käyttöä löytyy miljoonille ihmisille, jotka joutuvat pitämään sake- ja raaka kala - piknikkejään ladon ovilla, muureilla, istumassa bonsai-puiden rungoilla...? Tämä kysymys esiintyi monasti mustaihoisten keskuudessa: heidän toimistaan ja reaktioistaan kuvastui ilmeinen hyötyajattelu.
  Ensimmäisten joukossa korealaisista, japanilaisista, kiinalaisista jne. hyötyi ghanalais-amerikkalainen pop-artisti, performance-taiteilija Jamien Dewstein (ON juutalainen), joka keksi asettaa kaksi täsmälleen samanpainoista, presiis eri suuntiin putoavaa aasiaanoa seisomaan, jalat kohdakkain. Näin syntyi kaunis, paikallaan leijuva asetelma, jonka osapuolet tukivat toisiaan. "Niistä huokuu syvä harmonia", ovat kriitikot sanoneet useaan otteeseen Dewsteinen japanilaisasetelmista.
  Aluksi Dewstein ylläpiti japanilaisiaan ruokapalkalla, mutta kun jäljittelijöiden määrä kasvoi, perustettiin "ArtDeco - japanilaisten liitto r.y.", joka alkoi ajaa dekoraatiojapanilaisten oikeuksia: he tekivät työtä siinä missä kuka tahansa muu! 24 tuntia vuorokaudessa seisominen ei kuulkaa ole mikään pikku juttu.
  Mutta onneksi syöminen ja juominen on paljon helpompaa heillä kuin valkoihoisilla. Ei tarvitse kuin mennä makuuasentoon, niin kulinaristiset nautinnot ovat mahdollisia siinä missä mustillakin.

TRIVIATIETO: PISIN MATKA, JONKA KELTAIHOINEN ON PUDONNUT. Kiinalaisen Yuhwan-kylän satamasta löydettiin 2.5.20?? epämääräinen kasa verta, kudosta, suolia ja harmaata teryleenipukua. Lähistöltä löytyi japanilainen henkilöllisyystodistus, josta saattoi saada selville miehen nimen ja hänen asuinkaupunkinsa. Hän oli herra Mitsumiro Otanabe Kazamoton kaupungista. Matkaa oli siis kertynyt (linnuntietä) Japanista Kiinaan yli 900 kilometriä. Hurjan ennätysputoamisensa aikana mies ei ollut törmännyt yhteenkään esteeseen (esim. laivaan), mitä on pidettävä pienenä ihmeenä.
  Kiinan hallitus tutkii edelleen tapausta luvattomana rajanylityksenä.
 
  Toisen maailmansodan (1939-1945) aikainen kamikaze-henki elää japanilaisissa edelleen. Monet japanilaiset ja tietysti muidenkin itämaiden kansalaiset ovat pestautuneet Yhdysvaltain poliisin palvelukseen ja syrjäyttäneet typerät poliisikoirat.
  Kun konna on pääsemässä poliisilta karkuun, ei virkavallan tarvitse kuin avata poliisiauton ovi ja päästää tällä tavalla kypäräpäinen japanilainen putoamaan pakenevan roiston kimppuun. Japanilainen ihmisraketti saavuttaa pakenijan nopeasti normaalin putoamiskiihtyvyyden turvin. Se ei kuitenkaan pysty muuttamaan putoamissuuntaansa, joten poliisilla pitäisi aina olla jemmassa useampi poliisisamurai, jotka putoilevat kukin eri suuntiin. Useimmissa tapauksissa hölmistynyt jahdattava ei kuitenkaan ehdi tai ymmärrä väistää, kun jo on japsi nivusissa kiinni!
  Kyyninen New Yorkin poliisipäällikkö painotti keltaihoisten etua epäluotettaviin poliisikoiriin nähden näin: "Jos takaa-ajon kohteena oleva ampuu poliisikoiraa, se on siinä. Koira jää maahan, ja hulttio pääsee pakoon. Mutta jos usutamme sosiopaatin kimppuun kohti putoavan taiwanilaisen, tämä jatkaa putoamistaan, vaikka saisi sata luotia. Ihmettelen vain: miten helvetissä poliisit PYSTYIVÄT ennen vanhaan työskentelemään... ilman vinosilmäisiä ystäviämme?"

  100 metrin sileän ennätys on periaatteessa lyöty, mutta kansainvälinen olympiakomitea pitää silti virallisena ennätyksenä sitä rehellisesti juostua 9,56 - tulosta. Perusteluna on se, että kuka tahansa japanilainen tai kiinalainen mattimeikäläinen pystyisi menemään sadan metrin matkan 4.516007558 sekuntiin (ilmanvastus ja tuuli muuntavat tulosta vielä muutamalla hassulla tuhannesosalla). Jopa neekeriltä onnistuisi se, tosin eri akselilla. Ja valkoiseltakin, jos hänet päästettäisiin ulos.
  Kaikki oli alkanut siitä, kun olympialaisissa oli otettu mitalit pois Japanin, Kiinan, Taiwanin, Korean jne. joukkueen pikajuoksijoilta. Nämä olivat tehneet protestin, silloinen olympiakomitean puheenjohtaja Linford Christie oli vastannut lehdistötilaisuudessa: "Me emme voi lähteä tanssimaan itämaisten pillien mukaan, koska se olisi yksinkertaisesti epäreilua... meillä ei ole gravitaatiota puolellamme. Saman tien voisimme valita USA:n nopeimman sprintterin niin, että pudotetaan vain kaikki kilpailijat 100 metrin korkeudella lentävästä lentokoneesta ilman laskuvarjoa. Pitäisikö meidän muka rakentaa urheilukentät pystysuoriksi, jotta mustat ja valkoisetkin voisivat osallistua? Aasialaisia varten se pitäisi tehdä, ei meitä! Me emme voi, emmekä saa taipua itsekkäisiin vaatimuksiin, joissa vaaditaan 200 metrin juoksumatkankin olevan yksi sileä suora: silloinhan urheilukentästäkin tulisi 800 metrin mittainen. Jälleenrakennuskustannukset tulisivat olemaan astronomiset..."
  Tilanne oli pahempi kuin 1990 - luvulla kiinalaisten naisjuoksijoiden kohdalla. Heidän tiesimme käyttävän dopingia, mutta tässä tapauksessa tilanne oli hyvin vaikea, koska mitään sääntöä ei ollut rikottu. Juoksun säännöissä ei esimerkiksi ollut sanottu, että juoksija hylätään, mikäli tämän kumpikaan jalka ei missään juoksun vaiheessa kosketa rataa".
  Vietnamilaisten visio kolmionmallisesta juoksuradasta, jonka sivut olisivat 200m, 100m ja 100m, ei mennyt läpi komiteassa. Omaan pussiin pelaaminen huomattiin heti: vain sopiva määrä oikeaan suuntaan putoavia urheilijoita nurkkiin sijoitettuna, ja pian olisivat viestimatkojenkin maailman-ennätykset hallussa "itäisellä urheilumahdilla".
  Olympialiike jakautui kahtia. Se tapahtui rauhanomaisesti. Eräänä päivänä japanilaiset vain ilmoittivat, että he alkavat pitää Tokiossa omia olympiakisojaan Aasian maiden urheilijoille. Se sopi KOK:lle, riita pistettiin halki.
  Ensimmäisistä kisoista saakka Aasian kisat osoittautuivat jymymenestykseksi. Niitä varten rakennettiin Tokioon erikoislaatuinen stadion, jossa rata ja katsomo olivat kohtisuorassa toisiaan nähden. Videomonitorien ja turvavöiden ansiosta yleisön ei tarvinnut katsoa koko ajan ylös tai putoilla minne sattuu. Kisapuistossa järjestettiin 24 tunnin karaokeiltoja (karaoke oli otettu myös aasialaiseksi olympialajiksi), joissa tunnelmaa saattoi olla enemmän kuin kaikissa aikaisemmissa länsimaisissa olympiakyhäelmissä yhteensä.
  Länsimaat suhtautuvat tähän massiiviseen aasialaiseen urheilujuhlaan asiallisen kunnioittavasti kieli poskella. Amerikkalaisten urheilu-uutislähetysten loppukevennyksissä näytetään nykyään aina kuriositeetin vuoksi parhaat pätkät Aasian vertilympialaisista: mm. seiväshyppyä, keilailua, miekkailua, eurooppalaista jalkapalloa. Ja nauru on joka kerta Amerikanmaalla loputon.

  Japanilaisille henkilökohtainen kunnia on aina ollut tärkeä asia. Siksi yksikään japanilainen ei tiettävästi ole ollut koekaniinina Etelä-Kalifornian yliopiston Henri Winterman's - sikari-tutkimuksessa. Tarvittavat kokeet on kylläkin suoritettu satojen thaimaalaisten ja filippiiniläisten neitien suosiollisella avustuksella. Testeissä huomattin sama ilmiö kuin valkoihoisten kohdalla, ja sekös pani markkinavoimat jylläämään. Seinällä säilytettävistä sikareista tuli hetkeksi aikamoinen hitti. Monet muistavat yhä sen mieleenpainuvan ja ihanan mauttoman mainosmelodian: "Taa - duu - da - dum - DAAA... Taa - duu - da - dum - DAAA! Parempi sikari seinällä, Taa - dum - de - dum. Kuin korealaisen perseessä, Taa - dum - de - dum!"
 
  Hongkongin kuuluisa elokuvateollisuus voi hyvin katastrofista huolimatta. Hyvälaatuisia toimintaelokuvia tehdään edelleen, ja mikä mielenkiintoisinta: camp-henkistä hongkongilaiselokuvaa myydään nyt ulkomaille enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
  Itse asiassa hongkongilaiselokuvat ovat hyvinkin huvittavia, koska niitä ei periaatteessakaan ole voitu tehdä heidän painovoimansa mukaisesti. Se, että elokuvat on tehty mustien gravitaation mukaan, ei ole ainoastaan halvin vaihtoehto, vaan myös sisukkain. Mitä järkeä olisi kuluttaa miljoonia Hongkongin dollareita kalliisiin vertikaalilavasteisiin, kun maassa on käytettävissä tuhansia työttömiä marionetti- ja nukketeatteritaiteilijoita!.
  Tiedättekö, mistä tunnistaa hongkongilaisen näyttelijän? a) Hänen imukuppinsa ovat unohtuneet jalkoihin, tai b) Langat näkyvät. Kunnioituksensekaisesta vitsinvääntelystä huolimatta Hongkong on ylpeä. "Haluamme aina pitää länsimaisuutemme. Vuosi 1997 ei sitä meiltä ottanut pois. Viime vuosien oma elokuvateollisuutemme osoittaa, että kuka tahansa pystyy olemaan länsimainen - ikuisesti, jos vain niin haluaa!"

  Kiinalainen Yang Tsung - Li sai kunnian olla ensimmäinen horisontaalinen laskuvarjohyppääjä. Hän on kiertänyt maapallon satojatuhansia kertoja, eikä loppua näy. Li aloitti muoti-ilmiön, joka on kestänyt vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen.
  Kun lentokoneen tutkassa näkyy jotain epämääräisiä jälkiä, mitä ilmeisimmin kyseessä on aasialaisia laskuvarjohyppääjiä. Nykyaikaisessa pilottikoulutuksessa laskuvarjohyppääjien mahdollisuus on otettu huomioon: lentäjät opetetaan väistämään kohtaamiaan itämaisia hurjapäitä. He elävät symbioosissa maailman kanssa: maailma antaa heille vapauden liikkua, he antavat ex-lintumiehille uuden bongaamisen aiheen.
  Heillä on oma puoluekin.
  Arkansasin kuvernööri ehdotti, että aasialaisia laskuvarjohyppääjiä voisi alkaa rengastaa. Tämä kuitenkin hylättiin tarpeettomana ja liian vaikeasti toteutettavana ideana. Sen sijaan keltaihoisista laskuvarjohyppääjistä alettiin pitää rekisteriä jo senkin vuoksi, että ne alkoivat vaikuttaa lentoliikenteeseen korkean lukumääränsä vuoksi. Kahden vuoden sisällä aasialaiset laskuvarjohyppääjät numeroitiin ja kortistoitiin. He saivat jatkaa elämäntyyliään kaikessa rauhassa. Vain yksi velvollisuus heille annettiin: kuolleet laskuvarjohyppääjät pitäisi ilmoittaa viranomaisille.

  Wang Au - Ping oli ensimmäinen horisontaaligraviteinen ihminen, joka hyppäsi lentokoneesta ilman laskuvarjoa. Samalla hän tuli antaneeksi vastauksen ikuisuuskysymykseen: voiko esine pudotessaan kiihtyä loputtomiin?

  Ennen Onnettomuutta kaikki pelkäsivät vain ydinvoimalaonnettomuuksia, tulvia, maanjäristyksiä, sotia, maailmantalouden järkkymistä... kukaan ei tietenkään ollut varautunut tämänlaiseen maailmanlaajuiseen disasteriin. Mutta täytyy kyllä silti sanoa, että ihmiskunta on hoitanut tämän homman kotiin hyvin. Mustat ovat auttaneet muita parhaansa mukaan, suuremmilta ristiriidoilta on vältytty. Ehkä ihmiskunta tarvitsi jotain tämänkaltaista potkua perseelle kaikessa passiivisessa levottomuudessaan. Mutta miksi aina pitää sattua jotain traagista ennen kuin ihminen tajuaa toimia?
  Mutta mustatkin kyllä elävät nykyään jatkuvassa varuillaanolotilassa. Jos maksimaalinen katastrofi voi tulla todeksi vain yhden sekunnin aikana kenenkään sitä aiheuttamatta, on se pelonaiheena kaikkien aikaisempien yläpuolella. Kuka sanoo, että me mustat olisimme jotenkin etuoikeutettuja, parempia kuin muut? Ehkä me olimmekin huonompia, ja meille langetettiin muista huolta pitämisen velvollisuus, taakka!
  Monet pelkäävät, että meille on varattuna jotain monin verroin karmeampaa kuin muille roduille: se vain odottaa vuoroaan. Näen kaduilla kytevän pessimismin. Viime perjantaina torille oli kokoontunut uskonnollisia Tuomiopäivän Julistajia noin satakunta. He olivat liimanneet kenkänsä asfalttiin ja seisoneet sen jälkeen yhtäjaksoisesti kolme tuntia, huudellen välillä masentavia lauseita. "Seuraavaksi on meidän vuoromme!" "Jokainen sekunti on voitto!" "Miten MEIDÄN käy?"
  Minusta tuollaisia ei kannata ajatella. Olen kotoisin Zimbabwesta, asun nykyisin Suomen pääkaupungin siirtokunnassa amerikkalaisten parissa. Täällä on talvisin hieman kylmä, mutta muuten olen erittäin onnellinen mies, ja siitä saan kiittää Suurta Gravitaatiokatastrofia. Se muutti minun ja monen muun kaltaiseni elämän, ja mitenkään sen uhrien muistoa väheksymättä: kunnioitan sitä suuresti.
  Kuka sanoi, että maailma olisi reilu paikka? Miksi ihminen ei saisi kunnioittaa sitä, mikä on pelastanut hänet kurjuudelta, kvasiorkorilta, kuolemalta, oli se sitten "hyvä" tai "paha"?
  Nyt minulta tietenkin odotetaan nojatuolifilosofista loppuselvittelyä ja pohdintaa tyyliin "ehkä me opimme jotain" ja "voi voi valkonaama-parkoja". Onnelliset, keinopohdiskelevat ja säälittelevät loput voitte minun puolestani lukea valkoisten kirjoittamista Katastrofia käsittelevistä lukuisista romaaneista. Mennyt on  mennyttä: en minä halua lopettaa tätä niin kuin mitäkin 1950 - luvun B-tieteiselokuvaa; kyse on sentään faktoista!
  Veli.