Hyvän ja Pahan taistelustahan tässä kaikessa oikeastaan on kyse. Tai sitten Lampaiden ja Susien, mikäli sama asia pitää selittää lapsille. En jaksa hirveämmin ruveta tässä tilittelemään, mutta sanottakoon sen verran, etten usko sellaiseen, että jotkut, yleensä pahat, asiat “vain tapahtuvat” tai “johtavat toiseen” tai “vyöryvät omalla painollaan”.
 Tokihan susikin tappaa nälkäänsä. Se on tottunut elämään itselleen. Se on punk-henkinen. Eläinmaailman satanisti. Mutta liika on liikaa. Ylenmääräinen itsekkyys menee mielestäni pahuuden puolelle, mutta jos mielesi tekee, niin korvaa sitten ensimmäisen lauseen sana “Pahan” sanalla “Itsekkään”, sama se minulle on. Nykyään kaikki on joka tapauksessa niin rönsyllään, kun kaikki musta ja valkoinen vedetään harmaaksi. Seurauksena on miljoonia asiakirjasivuja selittelyä sekä kummallinen tila, jossa kukaan ei ole vastuussa mistään.
 Siitä olen kuitenkin varma, että kiusaaminen on pahuutta, extreme-itsekkyyttä. Avunhuuto, sanovat jotkut. Seli seli: “Vedin tätä kaveria turpaan, mutta auttakaa silti minua”.
 Vielä pari vuotta sitten olin suht woodyallen potenssiin sata: vedin subutexeja ja halcioneja helttaan kuin karkkeja. Eräänä päivänä vain aloin puhua kavereiden mielestä hämyjä, seurauksena olin vuoden hoidossa. Heräsin usein hikoillen keskellä yötä. Saatoin nähdä unia, joissa olin keskitysleirin kaasukammiossa, ja sitten herätä oman Zyklon-B - pieruni lemuun.
 Mutta kun pikku hiljaa tajusin olevani itse syyllinen omiin neurooseihini ja traumoihini, pelko kaikkosi noin vain. Nykyään olen terve kuin turusen pyssy. Sosiaalisuutta vaativissa tilanteissa olen huomannut olevani jopa hauska seuramies. Naisetkaan eivät enää katso nenänvartta pitkin. Jotkut avuttomat, säälittävät yksinhuoltajat ovat jopa tuoneet menneisyyden mokansa ja tunarointinsa minulle näytille - ihan vihjeenä vaan. Käheä-äänisiä takkutukkaviikareita -sudenpentuja- kaikki tyynni.

 Pidän hallussani salaisuutta, josta vain minä tiedän, ja jota aion pian käyttää taas hyväksi. Tunnen suurta vahingoniloa siitä, ettei salaisuuttani ole aikaisemmin keksinyt kukaan fyysikko, matemaatikko tai edes kemisti. Ajatella: nuo professorisihmiset hukkaavat koko elämänsä opettamalla kaavoja yliopistojen homevaurioisissa luentosaleissa, ja suurimmaksi saavutukseksi jää nimi tiedelehdessä, liiton pronssisen mitalin saajalistassa. Ja samaan aikaan toisaalla tällainen kaveri keksii...
Niin. Vältän viimeiseen saakka termiä “aikakone”. Ensinnäkin kyse ei ole koneesta, toisinnakin se tuo mieleen ultratyperiä juttuja huonoista elokuvista.
Kyse on syvästä ajattelusta, joka vie eräänlaiseen löytävään transsitilaan. Kuulostaa tyhmältä selitettynä. Kutsun sitä “oikein ajattelemiseksi”. Kyse on silmät kiinni suoritetusta tietyistä ajatusketjuista, jotka alkavat toistua ja yhtyä insestinomaisesti toisiinsa. Kun uudet ja yhä uudet ajatussukupolvet ovat kasvaneet tarpeeksi vahvoiksi ja nykyhetkelle resistenteiksi syy-yhteys-mongoloideiksi, alkaa tuntua pikku hiljaa siltä kuin joku sekoittaisi lusikalla aivoja. Elämän ja kuoleman vuoristoradan mieleentuopa vihlaisu ilmoittaa Projessin alkaneen.
 Olen nimennyt “oikein ajattelemisen” keskivaiheilla alkavan ajatusmyrskyn “Projessiksi”. Termi on peräisin äidiltäni. Häneltä ovat myös peräisin sanat “Improvisointu”, “Tömppä”, “Elinvuode” ja “Kuolintarvike”.
 Tiedättehän ne 3D-kuvat, joita hetken tuijottamalla ne saavat ikään kuin kolmannen ulottuvuuden, ja kuvallisen nonsensen keskeltä alkaa paljastua jotain aivan muuta. Vähän samanlaisesta jutusta on kyse Projessissa. Oikein ajattelu on kuin 3D-kuvan piilokuvan hakemista, tietoista aistin turruttamista. Mutta kun ensimmäinen “jotain aivan muuta” löytyy, pitää siitäkin saada vielä uusi “jotain aivan muuta”, ja niin edelleen, ja niin edelleen!
 Noin viidennen “jotain aivan muuta”:n kohdalla alkaa sattua päästä.
 Mutta palkinto on suuri: kun avaat Projessin päätteeksi silmäsi, olet aivan muualla ja muuhun aikaan.
 Parasta tässä on se, ettei tarvitse näemmä olla mikään ruudinkeksijä. Reilu peli!

 En ole kohdannut ainakaan vielä muita ihmisiä, jotka osaavat ajatella oikein. Uskon, että nykyihmisillä lupaavasti alkava oikeinajatteluketju pysähtyy aina niihin perifeerisiin Pirkka-ajatuksiin, joista käytetään nimityksiä “johtopäätös”, “maalaisjärki” tai “väitöskirja”. Se tuntuu riittävän, ja he jäävät autuaan tietämättömiksi siitä, etteivät heidän tuloksensa ole läheskään umpikujan pää. Oikeasti ne ovat vain ehkä noin sadasosa ensimmäisestä “jotain aivan muuta” - ajatushybridistä, jota tarvitaan oikein ajattelussa.
 Ja hyvä näin. Jos minusta on kiinni, niin pidän ainutlaatuisen taitoni omana tietonani niin kauan kuin henki pihisee. Voin toki kertoa, että Projessissa tärkeä osa on mm. eräällä musiikkiin liittyvällä probleemalla, jota ei kukaan saa koskaan ratkaistua (tarkistettu juttu). Uskon myös vilpittömästi, että suvussani vahvasti esiintyvällä epilepsialla on oma osuutensa asiaan.
 Mutta on myös Projessin kannalta olennaisia asioita, joita en tule koskaan paljastamaan kenellekään siltä varalta, että nämäkin kirjoitukseni joskus löydetään. En halua, että kämppääni tunkee eräänä päivänä kappareita, jotka ovat 24h/vrk kiinnostuneita uusista potentiaalisista tavoista tappaa ryssiä. En niin ikään halua, että Projessia tultaisiin käyttämään terrorisminvastaisessa sodassa tms. hömpötyksessä. Kaikkein vähiten minua kiinnostaa raha, ajatus Projessi®:sta. Se voi sitä paitsi olla vaarallistakin maailman tasapainon kannalta.
 Jos taas maailmassa on muita oikein ajattelemaan kykeneviä, jotka jo ovat tuotteistaneet kykynsä ja valjastaneet ne jollekin isolle taholle, jonka vaikutusvalta “vain vyöryy omalla painollaan”, olemme kusessa.
 Myyvänä yksityiskohtana kerrottakoon vielä, että Projessin aikana pitää olla erektio. Tästä johtuen kämppäni on täynnä hyvälaatuisia englantilaisia miestenlehtiä.
 

 Tuntuu, että koleat syysaamut tuoksuivat erilaiselta ennen vanhaan, vajaat 30 vuotta sitten. En voi olla täysin varma. Antaa olla: ei tämän matkan tarkoitus ole tulla nuuhkimaan vanhoja tuulia.
 Koulun piha näkyy ruohikkoiselle kumpareelle, jolla seison punainen urheilukassi roikkumassa olkapääni varassa. Olen puettu mustaan, virtaviivaiseen asusteeseen, jonka monet varmasti mieltävät ninja-asuksi: olen ajassa, jolloin ninjat ovat kakaroiden keskuudessa kova, kiellettykin juttu.
Jos polttaisin, polttaisin nyt. Olen laihduttanut tätä varten, ettei kukaan vahingossakaan tunnistaisi minua. Olen niin ikään treenannut israelilaista itsepuolustuslajia, jonka ideana on tuottaa kohteelle helvetinmoista tuskaa mahdollisimman vähällä vaivalla. Tässä tapauksessa hyökkäys tulisi olemaan itsepuolustusta. Nauran ajatukselle.
 Koulun pihalla käydään jalkapallo-ottelua 5A:n ja 5B:n poikien välillä. Minut, A-luokkalainen, on valittu vahvistukseksi B-luokan riveihin. A voitti aina noin yhdeksän ottelua kymmenestä, koska sen pojat olivat järjestään aggressiivisia, kusipäisiä paskiaisia.
Nyt kuitenkin B-luokka vie voiton.
 Teen maalin omaa luokkaani vastaan noin 9.30, ainoan koko ala-asteen aikana. Seurauksena on sellainen kollektiivisen vihan kohteeksi joutuminen, ettei sitä hevillä unohda. Tämänhetkisen päivämäärän yhteyden em. tapahtumiin olen tarkistanut vanhoista päiväkirjantapaisistani.
Ja juuri nyt, opettajan poistuttua opettajainhuoneeseen, on ympärilleni muodostunut luokkatovereistani koostuva rinki. Tiedättehän strategian: ympäröidään uhri, ettei se pääse pakoon. Miksi et tee koskaan meille maaleja helvetin läski mutta B:lle teit heti!
 Missään vaiheessa en kadu mitään. Koskaan en ole ollut mistään niin varma kuin tästä. Alikulkutunnelissa vedän kommandopipon kasvoilleni, harpon määrätietoisin askelin piha-alueelle ja kysyn taiten muunnellulla äänellä minut ympäröineeltä pikkunilkkiporukalta, missä on opettajanhuone, ja opettaja T.
Tämä on tietenkin pelkkää hämäystä, jonka tarkoituksena on hälventää mukulien epäilyä. Luulevat piilokameraksi tai vierailijaksi, aivan sama. Pihalla ei ole juuri muita. Tämä on SE hetki.
 11-vuotiaiden pikkupoikien pahoinpitely ei tuota minulle mitään ongelmaa, kun on näin historiallis-erikoislaatuisesta tilanteesta kyse. Ensimmäisenä saa tuta Sami. Potkuni yltää hyvin päähän, koska hän on minua vain vyötäröön saakka. Huomaan, miten Jarski kusee saman tien housuihinsa ja vetäytyy tutisten sivumma. Hän ei ole pahimmasta päästä, vain hännystelijä. Mikko taas varmaan tulisi myöhemmin lukiossa pyytämään anteeksi pätemisiään, onhan hän arvostetun asianajajan ja vapaamuurarin poika. Fiksu kunnes opettaja menee kulman taa. Tuomio: kärsimys. Paiskaan hänet päin pylvästä. Kuuluu selkärankaa vihlovan ällöttävä “klunk”-ääni, minkä jälkeen hän vaipuu maahan tiedottomana kuin julkkismissi. Tässä vaiheessa sormeni ovat jo painautuneet Jaken kaulalle. Israelilaisen itsepuolustuslajin vaatimat kipupisteet ja tarvittavat valtimot löytyvät vaivatta, ja poika alkaa kiljua kuin syötävä ennen kuin tempaan hänet päin polkupyörätelinettä. Viisi pyörää kaatuu dominonappula-efektin vaikutuksesta. Minun pyöräni jää juuri ja juuri pystyyn, niinhän se tosiaan meni. Temppa yrittää juosta karkuun, mutta saan hänet vaivatta kiinni. Napakka potku reiden ja säären väliseen taipeeseen takaa päin, ja kaveri on maassa. Punaisesta urheilukassista löytyy rengasrauta häntä varten. En jaksa kuvata kaikkea, koska en mitenkään erityisemmin nauti tästä, uskokaa tai älkää. Näin on vain tapahduttava.
 Koko ajan tekee mieli sanoa pullealle itselleni “Älä pelkää” tai muita latteuksia. Olin kuitenkin jo ennen matkaa päättänyt, että en sano sanaakaan turhaan.
 Joku on jo rientänyt hakemaan opettajia apuun, mutta se on toivotonta. Tiedän ehtiväni. Invaasioni huipentuu pääpikkuperkele Pasiin, jonka joka ikinen kiusaaminen oli muka perusteltavissa sillä, että isäkin hakkaa häntä. Vanha vitu’! Näin sanoo vanhakansa, ja nyt myös minä: mikä ihmeen ravintoketjuajattelu tuossakin on? Ei paha olo ole mikään ketjukirje tai evankeliumi, jota pitää levittää niin kauan, kunnes kaikilla muillakin on häiriintynyt, levoton fiilinki!
 “Se kiusaaminen loppuu nyt”, muistan itseni sanoneen Pasille. Ja mikä ettei: ihan hyvä one-liner, mitäpä sitä ajan kaarta vastaan kapinoimaan tällä kertaa. Muistan homman menneen juuri niin kuin nyt tein.
 Pasin kohdalla teen kuitenkin yhden historiaa muuttavan poikkeuksen. Samalla hetkellä, kun urheilukassistani ottamani järeä, ruosteinen metalliputki iskautuu Pasin polvilunpioon, tapahtuu päässäni “hårddisk-ilmiöksi” leikkisästi nimeämäni tiltti, jossa hämmentyneet aivot laittavat asioita uuteen järjestykseen kiintolevyn sektorien tavoin eheytyksen yhteydessä. Vihloo ja huimaa hetken, mutta en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä: tuntemus menee ohi, ja seurauksena päässäni on kaksi historiaa. Toinen on äsken aiheuttamani asianlaita, jossa Pasi klenkkaa koko loppuelämänsä rujona puoli-ihmisenä, jonka kasvot heittämäni happo on arpikutonut, kun taas vanhassa versiossa, jota kutsun “backup-historiaksi”, Pasi pääsee aikanaan RUK:hon ja tekemään Niinisalon varuskunnassa mittaamattoman määrän pahaa johtavassa asemassa. Jälkimmäistä vaihtoehtoa en kerta kaikkiaan voinut ostaa.
 Tapahtumaketjun edetessä mieleeni palautuvat pikkuhiljaa tarkempina vanhat muistot siitä, miten koulukiusaaminen kohdallani loppui. Salaperäinen “ninja” tuli löylyttämään siihen saakka niin kovat pojat, masturboi hetken ja häipyi kuin savuna ilmaan. Vielä jokin aika sitten minäkin olin laittanut tuon jonninmoisen joukkohallusinaation piikkiin.
 Pasin polvi mulahti sivusuunnassa juuri niin ilkeän näköisesti kuin muistin. Muistan ajatelleeni myös, että jos hän olisi tajunnut ruveta itkemään jo ensimmäisen sormen murtamisen kohdalla, niin kolme muuta olisi säästynyt.
 Vaan sen olin unohtanut, että tuntemattomalla hyökkääjällä oli samanlainen, räikeä punainen urheilukassi kuin itselläni kotona.
 Olisi pitänyt ostaa retkeäni varten uusi.

 Projessissa on se kätevä puoli, että takaisin pääsee nanosekunnissa. Maantieteellisesti paluupaikka määrittyy noin 50 km:n tarkkuudella, ja uskon, että jos opin ajattelemaan oikein akkuuraatimmin, pystyn ennen pitkää määrittelemään hyvinkin eksaktisti, minne päädyn.
 Huomaan olevani keskellä metsää. Kannon päällä ihmettelevä orava on todistanut juuri äsken paranormaalin ilmiön. Periaatteessa olen eksyksissä, mutta se ei haittaa tipan vertaa, sillä kosto on puhdistanut mieleni. Tämän jälkeen tuntuu, että millään ei ole enää mitään väliä. Lähdinpä minne suuntaan tahansa, niin eiköhän jokin tie tule vastaan ennen pitkää. Olen varautunut tähän: kaivan urheilukassistani saappaat ja lähden samoamaan. Välillä hekottelen omille ajatuksilleni. Että tämmöinen aikapoika. Kahden tunnin rämpimisen jälkeen istun kivelle nauttimaan eväitäni: kylmää makaronilaatikkoa ja Hyvää Päivää - mehua. Pohdin kostoa, väkivaltaa ja oikeutta sivuavia asioita, enkä usko, että se jää viimeiseksi kerraksi.
 Historia osoitti, etteivät niihin kundeihin tehonneet torut, huutaminen, jälki-istunto, kuraattori tai terapia, vaan katkeran “Metsä vastaa” - ideologian, Krav Haga - oppien ja urheilukassiin pakattujen tilpehöörien jylhän futuristinen kolminaisuus.
 

 Niin että mitäs tästä eteenpäin?
 Ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. Matkustin eilen Rovaniemen postiin lähettämään Pasille punaisen urheilukassini, väärällä nimellä tietenkin. Hän asuu nykyään Turussa ja on kuulemma lempannut ainakin yhden naisen yksinhuoltajaksi. Toivottavasti hän ilahtuu lahjasta, jonka sisään pakkasin vielä Groucho Marx-naamarin, sellaisen silmälasit/nenä/viikset - yhdistelmän.
 Onhan jatkomahdollisuuksia monia. Voisin käydä tappamassa Hitlerin, estämässä Olof Palmen murhan, ottamassa selvää Jimmy Hoffan olinpaikasta, selvittämässä totuuden Jeesuksesta, työntämässä pikkutyttöjä pois autojen edestä. Mutta mitä se tarkoittaisi? Se tarkoittaisi mieletöntä duunia, jota kukaan ei arvostaisi. Jos eivät väkijoukot repisi minua riekaleiksi, niin minut voitaisiin yhtä hyvin murhauttaa, kivittää tai sulkea selliin pedofiilisyytösten saattelemana. Selitä siinä sitten. Ja kuolleena on aika vaikea ajatella edes väärin.
 Toivottavasti en kuulosta liian itsekkäältä.
 Saatatte luulla, että jos olisi mahdollista, kävisin entisen kouluni pihalla eräänä tiettynä syysaamuna aina kun minulla on hiukankin turhautunut tai ärsyyntynyt olo. Tämän kiellän jyrkästi, sillä järkikin jo sanoo, että siinä tapauksessa en olisi heitä, vainolaisiani, kummempi. Älkääkä kuvitelko, etteivät kostoproblematiikka, Gandhin opit, moraali, Hyvä, Paha, Lampaat ja Sudet kolkuttaisi samusirkkoina päässäni joka päivä kuolemaani saakka.
 Mr/Miss Kohtalo on aikamoinen veijari kun on antanut tällaiselle kaverille oikein ajattelemisen taidon. Lähivuosina, mikäli tällainen sana nyt enää mitään merkitsee, aion käydä syömässä samasta pitopöydästä kerta toisensa jälkeen tavallaan ilmaiseksi, tuntea tietyn suudelman yhä uudestaan ja uudestaan, käydä pummilla katsomassa oman suosikkifilmini monta kertaa, käydä maistamassa, miltä Amiraali-kalja maistui, sekä toteamassa, miten pahaa se Rymd-mehu oikein olikaan. Mutta koska en pysty ainakaan vielä syrjäyttämään aikaisempaa itseäni menneisyydessä, niin seurauksena voi olla aikamoinen soppa, jota on mahdotonta selvittää. Näin ollen täytynee matkata vastaisuuteen ja kohdata oma seniili itsensä ajatusideoiden toivossa. Samalla reissulla voisin varmistaa jotenkin sen, ettei kukaan vain vahingossakaan tule ottamaan näitä kirjoittamiani itseterapiatekstejä tosissaan.

 Eli miksi hamuaisin galakseja, kun tarjolla ovat universumit: pienet ja arkisuudessaan kauniit asiat.