JANNE KUUSINEN JA
SARJAKUVAT.| Kynän
taitavaan käyttöön liittyy aina tietynlainen voiman ja
vallan
tunne. Jos osaa piirtää muutakin kuin tikku-ukkoja ja
vitunkuvia,
saa helposti muiden varauksettoman ihailun. Ja sekös tuntuu
hyvältä. Sarjakuvailussa kyse on kuitenkin sekä itsensä että edessä olevan paperin voittamisesta. Mitäpä jos tänään ei keksikään mitään? Mitäpä, jos käsi tärisee tällä hetkellä liiaksi? Sarjakuvan tekeminen on duunia! Koetan kuitenkin pitää omat tuherrukseni mahd. paljon harrastuksena, koska oikeasti sarjakuvailu on tässä maassa hullun talkoohommaa. Palkasta ei voi edes puhua, joten eiköhän sarjakuva jonkinlainen kutsumus-ala ole. Sarjakuvaa on myös kunnioitettava. Jos otat Mämmilä- albumin käteen, niin joko luet sen antaumuksella tai jätät lukematta. Sarjakuvaa, jota tekijä on tehnyt kuukausien, ehkä vuosien ajan, ei saisi selata kuin mitäkin puhelinluetteloa. Hyvä
sarjakuva
on taidetta siinä missä elokuva tai musiikki. 80-luvun
lopulla
alkanut sarjakuvan lama kuitenkin harmittaa.
Keräilysarjakuva-ilmiön
myötä albumien hinnat kapusivat pilviin, ja on tultu siihen,
että nuorilla on varaa lukea enää Myrkkyä (joka
tosin on petrannut huomattavasti viime vuosina...). Kuitenkin
tällä
saattaa olla hyvinkin kauaskantoisia, negatiivisia seuraamuksia
maassamme
sarjakuvan arvostusta ajatellen. Suosittelen: Adolf
(Osamu Tezuka), Buddy Bradley
(Peter Bagge), Cocco Bill
(Benito
Jacovitti), Ed, iloinen klovni
(Chester Brown), Ghost World
(Daniel
Clowes), Lone Wolf and Cub
(Koike-Kojima), MAUS
(Art Spiegelmann), Minne tuuli
kuljettaa (Raymond "Lumiukko" Briggs),
Omia kuvia (Robert Crumb) |
Voitaneen
sanoa,
että aktiivisempi piirtäminen alkoi minulla 90-luvun
puolivälissä.
Sitä ennen elin pimeää etsikkoaikaa, jolloin syntyi vain
hämäräperäisiä/ keskeneräisiä
sarjakuvantapaisia
tahikka frustroitunutta marginaalikuvitusta koulukirjojen reunoihin.
Esikoispitkä Mika
heinäkuulta -91 oli traagillinen tarina pojasta, jonka kasvoista
putoava,
kuuma silitysrauta tuhoaa puolet. Kuunaan en unohda Pahkasian
toimituksen
antamaa palautetta: "Mutanttien yms. piirtäminen saattaa olla
hyvinkin
terapeuttista, mutta suurta yleisöä niillä ei tavoiteta".
Merkittävin
virstanpylväs
itselleni sarjakuvaajana oli Suomen armeija. Siellä valaistuin
tajuamaan,
että hei: sarjakuvalla voi myös kritiseerata, dokumentoida,
julistaa
jne. Strippisarja Mortit sisälsi kantaaottavan ide
fixén,
jossa keskimmäisessä ruudussa räjähtää
kapiaisen
pää. 90-luvun
loppupuolella aloin
panostaa musiikkiin toden teolla, mutta välillä
sentään
ehdin tarttua kynäänkin. Syntyi sekä tarkkaa viivaa
että
silkkaa inpressionismia. |
||||
|
MUUTA, MITÄ:
PIKKUHITLERI 1/2001:ä
löytyy vielä
muutama kappale. 3,5 eurolla saat omasi (sis.pk)
lähettämällä mailia jne jne. "Ensivaikutelma pettää -
oikeasti kansi
on lehden huonointa antia. Nimittäin, vaikka Kuusinen
piirtää
huomattavan jäykästi ja kopioiden, ovat tarinat
parhaimmillaan
aivan kahjoja ja täynnä kipeitä yksityiskohtia. Hemmetin
hyvä! Samaa lisää!" (Kivi Larmola, Sarjainfo 4/2001)
Tätä sivua on päivitetty
viimeksi |
Nyttemmin
veri on alkanut
vetää myös "omaelämäkerralliseen" suuntaan: Sibelius-akatemian
ylioppilaskunnan (=SAY) lehti SAYMAA huoli
töitäni sivuilleen vuodesta 1999 aina valmistumiseeni saakka.
Lehden avustajana toimimisen kulminaatiopisteeksi muodostui joulukuussa
2006 ilmestynyt spesiaali. Klikkaa kuvaa selataksesi lehden
nettiversiota, joka sisältää myös jonninverran
paperiversiosta löytymätöntä extramateriaalia: "Huojuvan talon" painettu,
48-sivuinen versio sisältää myös juttuja ja
raportteja päivänpolttavista, opiskelijoiden maailmaa
viistävistä asioista. Sen saa tilata allekirjoittaneelta
postikulujen hinnalla. Muutama sarjakuva löytyy tätä nykyä myös Suomen sarjakuvaseura r.y:n sähköisestä sivustosta sekä webbizine Desibeli.net:istä: Paljon muutakin Janne Kuusinen on tehnyt. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa. Ja lisää seikkailuja on tulossa.. |